Hyvä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Aamulla tuntui, että jumittamiseksi menee taas, mutta kun mies kirjaimellisesti potki mua perseelle sen verran, että sain lääkkeet otettua, niin johan lähti päivä käyntiin. Käytiin koirien kanssa lenkillä pellolla ja ne saivat kirmata sydämensä kyllyydestä. Voi että minulla on aina hyvä mieli, kun katson kuinka ne nauttivat! Voi kun kykenisin tarjoamaan tuon niille joka päivä! Toivon todella, että nyt kun päivätyö jää pois häiritsemästä elämää, niin koirat saavat säästetyn ajan lyhentämättömänä itselleen. Tekisi mieli sanoa, että lupaan, mutta en voi kuin toivoa, että minusta on siihen. Ja kaikkeen muuhun.

Olin kyllä paljon onnellisempi ja huolettomampi silloin kun oikeasti uskoin aina kykeneväni kaikkeen. Nykyään olen aivan liian tietoinen tilastani. Ennen mottoni oli "koska hän ei tiennyt, että se oli mahdoton tehtävä, hän meni ja teki sen", sellainen minä olin. Nykyään tiedän, että epäonnistun kuitenkin, asioista innostuminenkaan ei ole enää samanlaista, vaan sitä varjostaa aina pelko. Onko minusta sittenkään tähän?

Mutta nyt en välitä siitä, vaan nautin hyvästä päivästä.

Nyt on sitten diagnoosi

Kirjoittaminen on jäänyt, se aloittamisen vaikeus.. Nyt kuitenkin pitäisi skarpata, sillä minun olisi hyvä pitää päiväkirjaa ihan sitäkin varten, että osaan kertoa jotain lääkärilleni viikon kuluttua kun minulla on sinne aika.

Pääsin kaksi viikkoa sitten osastotutkimuksista ja sain kuin sainkin diagnoosin. Minua haastateltiin, käytiin elämääni, vaikeuksiani läpi ja tarkkailtiin, havainnoitiin. Kaksi viikkoa siellä olin ja tapani mukaan pakkasin kamani ja lähdin päivää ennen jakson päättymistä, koska suutuin. Menin kuitenkin seuraavana päivänä loppuhaastatteluun kuulemaan mitä minusta on saatu selville ja diagnoosi oli tarkkaavaisuushäiriö (ei vielä varmaa onko add vai adhd) ja persoonallisuushäiriö (piirteitä useista).

Päätin aloittaa uuden elämän sairaalasta päästyäni, kuten hyvin usein ennenkin. NYT minä alan pitämään kotia kunnossa, NYT minä opettelen pärjäämään töissä. No tämä elämänmuutos ei päässyt edes alkuun, kun kotiin päästyäni tilanne oli ennallaan. Ensimmäisen viikon vain jumitin, enkä saanut mitään aikaiseksi. Seuraava viikko sujui kyllä huimasti paremmin, sillä otin kokeesti pitkästä aikaa Concertan. Lääkärit olivat typerien palikkatestien perusteella päätelleet, ettei se toimi minulla niin kuin pitäisi ja minä olin alkanut uskomaan. Pärjäsinhän osastojaksonkin ilman. En ottanut huomioon, että siellä minun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Tajusin jälleen miten suuri apu lääkkeestä on, sanoivat muut mitä sanoivat, ja olen siitä lähtien syönyt sitä jälleen säännöllisesti.

Päähänpistojani se ei kyllä ole poistanut. Kun sain pidettyä kotia paremmassa kunnossa, niin tajusin että se olisi mukavampaa, jos olisi kivempi sisustus. Niinpä maalasin keittiönkaapit valkoisiksi, ostin dc-fix-muovia tasoihin ja revin kylppäristä tapetit puoliksi irti. Pitäisi vielä maalata toinen kerros, laittaa muovit tasoihin ja repiä loput tapetit ja tapetoidakin se vessa. Mutta kun ei mua enää huvita. Mies kyllä repii pelihousunsa jos en tee tätä projektia loppuun, se meinasi repiä jo projektin aloittamisesta. Onneksi sairasloma jatkuu vielä..

Olen kyllä tajunnut, etten pärjää töissä lainkaan. Ainakaan tuossa nykyisessä. En ole vielä irtisanoutunut, mutta yritys lähtee toimimaan kokopäiväisenä maaliskuun puolessa välissä. Siihen mennessä on uskallettava viedä irtisanomisilmoitus töihin ja lähteä kokeilemaan siipiään sellaisessa missä on oikeasti hyvä ja mitä tykkää tehdä. Voi kun vain jaksaisin tehdä kaikki vaadittavat paperihommat kunnolla ja pitää meteliä itsestäni riittävästi. Sitten kyllä pärjään. Mutta ei se selviä kuin kokeilemalla, joten kokeiltava se on.

Avohoito ja kongitiivinen psykoterapia on seuraavat askeleet kuntoutumiseen. Toivon, että vielä joskus saisin elämäni hallintaan, vaikkakaan tieytyistä adhd:n mukana tulevista piirteistäni en koskaan halua luopua. On tässä paljon hyvääkin.