Tänään on ollut hyvä päivä. Aamulla tuntui, että jumittamiseksi menee taas, mutta kun mies kirjaimellisesti potki mua perseelle sen verran, että sain lääkkeet otettua, niin johan lähti päivä käyntiin. Käytiin koirien kanssa lenkillä pellolla ja ne saivat kirmata sydämensä kyllyydestä. Voi että minulla on aina hyvä mieli, kun katson kuinka ne nauttivat! Voi kun kykenisin tarjoamaan tuon niille joka päivä! Toivon todella, että nyt kun päivätyö jää pois häiritsemästä elämää, niin koirat saavat säästetyn ajan lyhentämättömänä itselleen. Tekisi mieli sanoa, että lupaan, mutta en voi kuin toivoa, että minusta on siihen. Ja kaikkeen muuhun.
Olin kyllä paljon onnellisempi ja huolettomampi silloin kun oikeasti uskoin aina kykeneväni kaikkeen. Nykyään olen aivan liian tietoinen tilastani. Ennen mottoni oli "koska hän ei tiennyt, että se oli mahdoton tehtävä, hän meni ja teki sen", sellainen minä olin. Nykyään tiedän, että epäonnistun kuitenkin, asioista innostuminenkaan ei ole enää samanlaista, vaan sitä varjostaa aina pelko. Onko minusta sittenkään tähän?
Mutta nyt en välitä siitä, vaan nautin hyvästä päivästä.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti