Efexor-Addi 1-0

Minä luovutin. Minulla ei kertakaikkiaan ollut aikaa olla siinä kunnossa mihin tuo E:n lopettaminen minut laittoi.

Lauantaina nukuin neljään saakka, siis iltaneljään. Heräsin vain itkemään ja raivoamaan kuinka koko päivä on pilalla ja kuinka en jaksa kolmatta päivää enää sydämentykytyksiä, kuin sähköshokkeja saisi joka kerta kun vähänkin liikahtaa. Mies kaappasi syliin, käski rauhoittua, laittoi minut sohvalle ja peitteli viltillä. Minä lähes hyperventiloin. Rauhoituttuani päätin, etten jaksa tätä enää. Otin Efexorin, sen alkuperäisen annoksen, eli 150mg. Odotin. Ja odotin. Ja niin hävisi sydämentykytykset, tuosta vain!

Sunnuntai-iltana kysyin mieheltäni, huomaako hän minussa eroa kun vertaa viimeiseen kahteen viikkoon. Vastaus oli harvinaisen yksiselitteinen "-No kyllä!". Minua ei ollut ahdistanut kokopäivänä, ei masentanut, ei mitään. Olo tuntui, noh, normaalilta.

Taidan olla niin riippuvainen tästä lääkkeestä, etten tule siitä koskaan pääsemään irti. En ainakaan yksin, osastohoitoa tarvitsisin siihen ja ei minulla sellaiseen ole aikaa, kun pitäisi yrittäjäksikin alkaa. Huoh.

Mutta nyt on hyvä olla.

Valivalivali...

Alkaa taas kyllästyttämään koko elämä. Mulla ei oikeasti olisi aikaa, saati mielenkiinota tähän lääkkeen lopetukseen juuri nyt. Ymmärsiköhän se psykiatri mitä tämä tekee minulle, että en ihan oikeasti pärjää ilman lääkettä.

Olen kaiken lisäksi täysin työkyvytön, saikku olisi ainakin pitänyt määrätä, että saisin rauhassa kotona potea, enkä olla työkyvyttömänä töissä ja masentua sen takia entisestään. En saa tehtyä töissä yhtään mitään, Concertastakaan ei tunnu olevan juuri nyt mitään hyötyä. En jaksa enää olla edes ahdistunut, tilalle on tullut sellainen "ihan sama"-asenne, ei minua jaksa kiinnostaa jääkö työt tekemättä tai unohdanko vastata soittopyyntöihin. En jaksa stressata, koska en aio olla täällä enää helmikuussa. Ei ole enää mun ongelma. Ei ehkä kaikista fiksuin asenne, mutta juuri nyt en muuhunkaan kykene.

En jaksaisi edes kirjoittaa tätä, aivot ovat yhtä puuroa, mitään järkevää en saa sieltä pihalle, yhtä sumua vaan kaikki. Unohdin vieläpä ostaa loppuviikolle Efexorit, joten olen nyt ollut eilisestä asti kokonaan ilman. Ja tiedän etten saa aikaiseksikaan ostettua niitä, senhän takia tässä tilanteessa ollaan, siksi minä olen lopettamassa, kun en minä niitä koskaan muistanut ostaa ja sitten tuli vieroitusoireet. No, menkööt nyt kertarytinällä sitten tämä loppu, harmi vain että sydänoireetkin alkoivat. Tai en oikeastaan jaksa enää välittää siitäkään, en minä mitään pystyisi kuitenkaan tekemään.

Ihmismielen kiemuroita

Tänään olen vaipunut yhä syvempään masennukseen. Jännä juttu miten sen pystyy tiedostamaan, kun se on tullut kertarytinällä, eikä hitaasti hiipien. Ihmismieli on kyllä mielenkiintoinen. Miten voi tiedostaa täysin, ettei ole mitään syytä masennukseen, tietää että se johtuu lääkkeen lopettamisesta ja tietää että se olotila menee pian ohi ja silti sillä tiedolla ei ole mitään merkitystä kun se tilanne on päällä, tässä ja nyt, liian lähellä. Hieman jo naurattaa, kun istuin tänään autossa, itkin pahaa oloani ja pohdin tätä samaan aikaan. Olin jotenkin raadollisen tietoinen tilastani.

Ja ette usko, onnistuin myöhästymään bussista juuri tänään, kun siihen olisi ollut pakko ehtiä. Minulla olisi ollut ratsastustunti ja nyt sen lisäksi, että en päässyt ratsastamaan, menetin maksun tältä kerralta, koska en ollut perunut ajoissa. Miten hitossa minä voin tietää edellisenä päivänä, että tulen myöhästymään bussista? Tai niin no, pitäisihän minun se jo tietää...

Menin sitten shoppailemaan itseni onnelliseksi. Ostin joulukoristeita ja sain kuningasidean neuloa miehen sukulaistytölle lapaset joululahjaksi. Ostin ihan tohkeissani lankaa ja puikot ja marssin bussipysäkille, josta soitin miehelleni "katsotko netistä miten neulotaan lapaset?" ja aloin väkertämään niitä bussissa. Eihän siitä mitään tullut, joten päätinkin neuloa pipon. Sain ensimmäisen rivin puoleen väliin, kunnes tuli raivari. Miten kukaan pystyy kontrolloimaan viittä puikkoa ja sikinsokin kiemurtelevaa lankaa, kysynpähän vaan! Tuossa se viritys katsoo minua nyt vaativan näköisenä eikä minun tee yhtään mieli tarttua siihen. Ja pieni ääni takaraivossani kuiskii "et sitten oppinut edellisestä kerrasta.. tai sitä edellisestä.. tai.." Turpa kiinni, ääni.

Siiliterapiaa mokailujen keskellä

Tuntuu, että mokailen ja unohtelen asioita enemmän kuin ennen. En osaa paikallistaa koska tämä on alkanut, joten en tiedä onko lääkkeen vähentämisellä osuutta asiaan.

Unohdan nykyään ihan kaiken, eilenkin unohdin ilmoittaa eräälle henkilölle että tapaaminen peruuntuu, vaikka minua muistutettiin siitä aiemmin, muistin asian kun oli jo myöhäistä, mutta ONNEKSI tämä henkilö ei koskaan ilmestynyt paikalle, no harm done.

Töissä teen jatkuvasti virheitä, enkä yhtään jaksaisi kuunnella sitä marmatusta joka siitä seuraa. Yksikin virhe oli sellainen, jota en ole tämän puolentoista vuoden aikana tehnyt kertaakaan ja nyt olen tehnyt sen parin viikon sisään kahdesti. Ja nämä on ihan sellaisia huolimattomuusvirheitä, ajattelen jotain ihan muuta kuin mitä olen tekemässä. Aivoni alkavat lahota lopullisesti?

Löysin kyllä mahtavan piristyksen masennuksen keskelle. Olin eilen aivan maani myynyt, masensi, itketti ja ahdisti. Jostain tuli mieleeni sitten että olo on kuin kiroilevalla siilillä ja päädyin lukemaan niitä sarjiksia osoitteesta www.kiroilevasiili.fi tarkoituksenani kiroilla yhdessä siilin kanssa. Mutta sainkin parempaa terapiaa, nauroin lopulta aivan kippurassa ja vedet silmissä. Suosittelen siiliterapiaa kaikille.

Huoli

Yksi asia minua ihmetyttää. Nyt kun vähennän Efexoria kovaa vauhtia ja Cipralex pitäisi saada tilalle pikaisesti sen jälkeen, niin minulle ei ole varattu minkäänlaista lääkäriaikaa tai mitään, että joku valvoisi tätä tilannetta ja määräisi sen Cipralexin. Masennun tässä hyvää vauhtia (jännä miten nopeasti se tuleekin, kun annos on riittämätön), eikä kukaan ole kontrolloimassa tilannetta. Pelottavaa.

Onhan mulla joskus tammikuussa se osastojakso, mutta sinnekkö asti pitäisi odottaa ja kestää, kun ensi viikolla olen jo täysin ilman Efexoria? Minua oikeasti huolestuttaa, sillä joskus olen jättänyt E:n ottamatta vajaaksi viikoksi (silloin annostuskin oli puolet siitä mitä olen nyt ennen lopetusta syönyt) ja olin todella ahdistunut, hermo kireällä (vai olisiko raivohullu osuvampi kuvaus) ja halusin vain kuolla tai ainakin satuttaa itseäni. Paljon pahempaa siis, kuin se masennus mikä minulla on ollut ennen lääkitystä. En halua kokea sitä enää koskaan ja tällä hetkellä tuntuu, että sellaiseksi tämä taas menee.

Työterveyteen voisin mennä, mutta kun ei ne siellä ymmärrä näistä lääkkeistä yhtään mitään. Kai mun täytyy soittaa sille psykiatrille. Jos vain saan aikaiseksi.

Vapaus

Nyt sen päätin. Tein laskelmia, pohdin, väänsin ja käänsin ja lopulta sen päätin. Minusta tulee täysipäiväinen yrittäjä.

Ei tämä tästä miksikään lisää miettimällä ja jahkailemalla muutu, miksi siis odottaa? Jos minä en tee tätä nyt, niin koska sitten on sopiva aika? Ei se missään vaiheessa tule olemaan yhtään sen järkevämpää tai järjettömämpää.

Minulla on vapautunut olo. Kunhan vien sen irtisanomisilmoituksen töihin, niin minulla on jälleen kaikki ovet avoinna, en ole enää vakkarityön vankina. Minä voin tehdä mitä vain! Sitä paitsi aina minä olen selvinnyt, eikä maailma tälläkään kertaa kaadu, vaikka kaikki ei menisikään suunnitelmien mukaan, sitten keksin taas jotain uutta, nyt minulla on vapaus se tehdä.

Päätin vielä tammikuun olla töissä, kun minulla on se osastojakso silloin mutta helmikuun alusta olen vapaa, silloin pääsen toteuttamaan unelmaani, sitä ainoaa asiaa jossa olen ikinä ollut hyvä.

Tiedostamisia

Eilen istuttiin miehen kanssa autossa ja avasin varovasti keskustelun.

Minä: Mä haluan irtisanoa itseni.
Mies: Mitä?!
Minä: Niin, en halua enää mennä töihin.
Mies: Miksi?
Minä: Kun se ahdistaa ja ihmiset siellä ovat ärsyttäviä.
Mies: Jaahas, nyt se Efexorin vähentäminen siis alkaa näkyä.

Joo, tiedänhän minä sen, että se johtuu tuosta, mutta valitettavasti asian tiedostaminen ei auta. Ennemminkin se taas pahentaa asiaa, koska ahdistaa ja haluan pois, mutten voi tehdä sitä, kun se ei jälleen kerran ole järkevää.
Miksi mä kärvistelen täällä viikosta ja kuukaudesta toiseen, kun ei tämä kuitenkaan miksikään muutu? Välillä on hyviä päiviä, mutta niiden vastapainona tulee aina ne huonot päivät ja mä en vain jaksa enää.

Nyt alkoi sydämentykytyksetkin. Otin hetki sitten E:n, mutta jos se ei auta parin tunnin sisään, niin lopetan tämän typerän vähentämisen ja nostan annoksen takaisin 150mg:n. Masennuksen ja ahdistuksen vielä kestän, mutta en näitä sydänoireita.

"Mä haluun naimisiin
mä haluun koiran ja talon kukkuloilta
niin ja miehen ja sillä ois vaativa työ
ja minulla on aikaa"

Ahdistus

No niin, nyt se sitten iski. Itku ja ahdistus. :( Tänään olen ottanut kaikki negatiiviset kommentit tosi raskaasti ja minusta tuntuu etten pärjää tässä työssä ollenkaan. Haluan vain pois täältä. Koitin jo katsoa uutta työpaikkaa työkkärin sivuilta, mutta tiedän ettei ratkaisu ole vaihtaa vain johonkin, koska ihan samat ongelmat ovat edessä siellä. Mutta mä en kestä olla täällä enää hetkeäkään, mitä jos vain jäisin pois ja kokeilisin kokoaikaistaa yritykseni? Miksen mä voisi tehdä niin?

Ahdistaaaa!

Aamuärinää eväistä

No niin, ihan tohkeissani taas tein aamiaisen valmiiksi illalla ja hekumoin mielessäni kuinka ihana se on taas aamulla syödä ja kuinka energisen ja hyvän olon siitä saa. Aamusella tapani mukaan herään hieman yli viimetipan ja kauheassa kiireessä pakkaan eväitäni mukaan. Sitten lähden vauhdilla bussipysäkille. Ja mitä tajuankaan, siellä ne eväät on edelleen eteisessä! Tämä niin tappaa taas motivaation.

Tämä aamiainen ei nyt yksistään ole tämän hössötyksen aihe, vaan kokonaisvaltainen terveellinen ruokavalio. Jonka aloitan aina uudestaan ja uudestaan naiivisti kuvitellen, että tällä kertaa minä pystyn siihen. Ja paskan marjat. Taidan mennä Heselle syömään tänään, koska a)en ole syönyt aamupalaa ja b)lounaskin jäi sinne eteiseen.

Lääkitys kohdillaan?

Tänään on hyvä päivä. Kokeilin tänään yhdistelmää kunnollinen aamiainen ja 2x18mg Concerta. Toimii mielestäni paremmin aamiaisen kanssa kuin ilman, olen oikeasti aikaansaavempi ja virkeämpi, en jumitu. Täytynee ottaa vakkariohjelmistoon tuo, olen vain aina ollut todella huono syömään aamuisin, mutta yritetään! Onneksi voin sentään syödä vasta töissä, en todellakaan olisi valmis heräämään yhtään aiemmin sen takia, joku roti sentään. Lounaan jälkeen sitten vielä yksi Concerta, katsotaan mikä vaikutus sillä on tänään.

Aiemminhan söin 54mg kerran päivässä. Nyt muutettiin näin, koska psykiatrit arvioivat, että saatan olla ylistimuloitunut, kun on vielä efexorkin stimuloimassa. Tämä kuulemma voisi selittää sen, että neurologiset testit onnistuivat paremmin ilman C:tä kuin sen kanssa. Olen kyllä itsekin havainnut, että sillä annoksella homma meni vähän yli, muutuin flekusta hyperiksi, mikä ei liene tarkoitus, vaikka paremmin arki sujuikin kuin ilman.

Semmoinen vielä jännittää kovasti, kun alettiin vähentämään efexoria. Viime viikko oli ihan ok, kun vähennettiin 150mg:sta neljännes pois. Tänään vähensin sen puoleen ja se ei ole aiemminkaan ollut riittävä määrä, siis noin masennuksen kannalta. Entä jos masennun taas? Cipralex kuulemma annetaan tilalle, kun E on purettu kokonaan, mutta meneekö siinä taas viikko tolkulla, ennen kuin alkaa vaikuttamaan. Mulla ei nyt olisi yhtään aikaa masentua, joulukin tulossa ja kaikkea.

Sivuvaikutukset toki pelottaa myös, pelkästään lääkkeen unohtaminen yhdeltä päivältä aiheuttaa sellaisen masennus- ja ahdistusolotilan, etten ole sellaisesta kärsinyt edes ilman lääkitystä. Myös sydämentykytykset kuuluvat asiaan ja saattavat kestää jopa kolme päivää, kokeiltu on. Toivon todella, että tämä neljännes kerrallaan vähentäminen ei toisi sivuvaikutuksia ainakaan kovin voimakkaina, mutta varaudun pahimpaan.

Unohduksia

Voieivoieivoiei, EI TAAS!

Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa unohtaneensa jotain tärkeää? Milloin se on lääkäriaika, milloin kampaajalle meno. Tai jonkin oleellisen tavaran unohtaminen kotiin, kun sitä vartavasten olisi tarvittu. Yhtä kaikki, asia jolle ei voi enää yhtään mitään ja joka harmittaa ja hävettää ihan vietävästi.

Minun piti aloittaa koiran kanssa kurssi. Piti mennä teoriakerralle muutama viikko sitten, mutta en löytänyt koulutuspaikkaa (että muuten ärsyttää talonnumerot joita ei navigaattorikaan löydä!). Sitten piti mennä ensimmäiselle kurssikerralle viime perjantaina, mutta yllätys yllätys, muistin sen vasta eilen. Että minua suututtaa. Miksi AINA käy näin?!

No, onneksi olin unohtanut maksaa laskunkin.

Järkevää?

Minulla on vakituinen, hyvä työ. Olen ollut täällä jo puolitoista vuotta, jota en olisi ikinä uskonut. Minulla ei ole koulutusta, joten tämä on ihan oikeasti onnenpotku. Minulla on välillä apulaisena merkonomeja ja tradenomeja. Tämä kertonee, että minulla on todella käynyt tuuri kun olen saanut tämän paikan peruskoulupohjalla. Pitäisi olla tyytyväinen, kiitollinen ja arvostaa.

Kuitenkin näin hyvä vakituinen työ tuntuu enemmän vankilalta kuin onnenpotkulta. Aiemmilla työpaikoilla ei ole ollut väliä, niissä ei ole ollut mitään kiinni pitämisen arvoista. Ja se vapauden tunne oli ihana. Jos joku oli ärsyttävä tai sain jonkun paremman idean, pystyin vain lähtemään, eikä koskaan tarvinnut katua. Mitä nyt CV näyttää vähän tökeröltä.

Nyt on kaikki toisin. Eihän tästä työpaikasta ole järkevää lähteä. Perustin kesällä oman yrityksen ja olisi ihana kokeilla siipiään muuttamalla se kokoaikaiseksi. Katsoa ja kokeilla pärjäisikö sillä. Mutta en minä voi, koska jos siitä ei tulekaan mitään, en tule koskaan saamaan vastaavaa työpaikkaa. Olen moneen kertaan meinannut lähteä ovet paukkuen, koska minua on kohdeltu mielestäni epäoikeudenmukaisesti tai olen muuten vain ahdistunut. En ole kuitenkaan lähtenyt, koska eihän se nyt ole järkevää.

Joku voisi ajatella, että tämähän on hyvä juttu, jääpähän kaikki typerät päähänpistot pois. Sitäpaitsi onhan tämä suuri edistys, että minä ajattelen mikä on järkevää ja mikä ei ja kykenen jopa toimimaan sen mukaan.

Mutta onko se hyvä juttu, että joudun jatkuvasti hillitsemään itseäni, nielemään ahdistumiseni ja nöyrtyä? Tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on? Saanko ikinä enää tehdä mitään spontaania vai tuleeko minusta järkevä ja nöyrä aikuinen? Entä jos en halua?

Yhteiskunta ainakin on tyytyväinen, taas yksi ongelmatapaus saatu oravanpyörään, olemaan tuottava ja hyödyllinen.

Tyhmä ja yksinkertainen?

Eräänä päivänä kieriskelin jälleen itsesäälissä ja itkin, ettei mulla varmaan mitään häiriötä ole, olen vain tyhmä ja yksinkertainen. Mieheni lohdutti sanomalla, että "et sinä voi olla tyhmä ja yksinkertainen, tyhmät ja yksinkertaiset eivät kyseenalaista asioita, sinä taas kyseenalaistat ihan kaiken".

Hih, mun rakas.

Pettymyksen- ja kritiikinsietokyky

Eilen työkaveri tuli valittamaan virheestä jonka olin tehnyt. Hän oli minusta aivan kohtuuton, enhän minä tahallani virheitä tee. Niinpä ensimmäinen reaktioni oli, että nyt irtisanon itseni, haen saikkua loppuajaksi ja etsin uuden työn, ihan mitä vain missä ei tarvitse olla tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä.

Nyt olen jo oppinut, ettei siitä seuraa mitään hyvää, joten kykenen hieman paremmin hillitsemään itseni. Mutta hyvin alkanut päivä meni pilalle. Aamupäivällä olin todella aikaansaava ja olin suunnitellut jatkavani samalla linjalla loppupäivän, että saisin purettua tuota työmäärää. Mutta ei, en kyennyt tekemään enää yhtään mitään, raivosin vain pääni sisällä ja surffailin netissä, mistään muusta ei tullut mitään vaikka yritin.

Tajusin, että sen lisäksi että olen huono kestämään pettymyksiä ja kritiikkiä (ja liioittelemaan niitä mielessäni), niin minun on pakko toimia sen eteen välittömästi. Eli en jää itsekseni itkeskelemään, vaan sen sijaan alan hetkeäkään miettimättä tekemään radikaaleja ratkaisuja. Impulssikontrolli pettää, enkä saa tilannetta hallittua muuten. Valitettavasti tämä johtaa usein pahempaan suohon ja lopulta aina kaduttaa, että tein yhtään mitään. Sitten taas jos en toimi, niin muutun toimintakyvyttömäksi ja ahdistun, koska on kokoajan kuitenkin se pakottava tarve toimia. Tahtoo psykoterapiaan. :(

Sittenkin jotain ihan muuta?

Äh, eihän tästä tule nyt yhtään mitään. Nyt on tutkittu ja ihmetelty ja psykiatri jopa pähkäili asiaa neljän muun asiaan perehtyneen psykiatrin kanssa ja lopputulos on, ettei kukaan tiedä vieläkään mikä mulla on. Vaihtoehdot ovat tällä hetkellä epävakaa persoonallisuus, adhd tai muu kehityksellinen häiriö.

Uusin idea oli nyt sitten se, että laitetaan minut kahdeksi viikoksi osastolle tutkittavaksi. Oikeasti, apua. Tammikuussa pitäisi nyt sitten mennä sinne ihmettelemään. En tiedä mitä siellä tehdään tai miten tutkitaan, lääkärin ja psykologin haastatteluja ainakin ja sitten on tarkoitus että näkevät impulssikontrollin hallintaani ja muuta sellaista. Mä en kyllä usko, että olen siellä ollenkaan sellainen kuin normaaliarjessa. No ehkä ne osaavat ottaa sen huomioon.

Lääkityskin otetaan siksi aikaa pois. Nyt alettiin vähentämään Efexoria, joka on kyllä hyvä asia, koska se on ihan hullu lääke, järkyttävät vieroitusoireet jos unohtaa yhtenä päivänä ottaa. Ja siitä huolimatta unohdan n. kerran viikossa ottaa sen, joten on ollut tuskaista sen kanssa. Concerta jää sitten vasta pois ja en mä sillä varmaan mitään teekään, kun ei tarvii olla sitten töissä tai muuten sosiaalinen ja jaksava, voin sitten maata sängyssä kuin lahna ja kiukutella hyvällä omatunnolla, jos pitää tehdä jotain ärsyttävää.

Sounds like a plan.

Sitä paitsi mun blogilla on ihan tyhmä nimi nyt, saakohan sen vaihdettua? Kun add ei ole edes vaihtoehto enää, eikä adhd:stakaan ole takeita. Mä perustan kohta uuden blogin, "epävakaa sekopää".