Tänään olen vaipunut yhä syvempään masennukseen. Jännä juttu miten sen pystyy tiedostamaan, kun se on tullut kertarytinällä, eikä hitaasti hiipien. Ihmismieli on kyllä mielenkiintoinen. Miten voi tiedostaa täysin, ettei ole mitään syytä masennukseen, tietää että se johtuu lääkkeen lopettamisesta ja tietää että se olotila menee pian ohi ja silti sillä tiedolla ei ole mitään merkitystä kun se tilanne on päällä, tässä ja nyt, liian lähellä. Hieman jo naurattaa, kun istuin tänään autossa, itkin pahaa oloani ja pohdin tätä samaan aikaan. Olin jotenkin raadollisen tietoinen tilastani.
Ja ette usko, onnistuin myöhästymään bussista juuri tänään, kun siihen olisi ollut pakko ehtiä. Minulla olisi ollut ratsastustunti ja nyt sen lisäksi, että en päässyt ratsastamaan, menetin maksun tältä kerralta, koska en ollut perunut ajoissa. Miten hitossa minä voin tietää edellisenä päivänä, että tulen myöhästymään bussista? Tai niin no, pitäisihän minun se jo tietää...
Menin sitten shoppailemaan itseni onnelliseksi. Ostin joulukoristeita ja sain kuningasidean neuloa miehen sukulaistytölle lapaset joululahjaksi. Ostin ihan tohkeissani lankaa ja puikot ja marssin bussipysäkille, josta soitin miehelleni "katsotko netistä miten neulotaan lapaset?" ja aloin väkertämään niitä bussissa. Eihän siitä mitään tullut, joten päätinkin neuloa pipon. Sain ensimmäisen rivin puoleen väliin, kunnes tuli raivari. Miten kukaan pystyy kontrolloimaan viittä puikkoa ja sikinsokin kiemurtelevaa lankaa, kysynpähän vaan! Tuossa se viritys katsoo minua nyt vaativan näköisenä eikä minun tee yhtään mieli tarttua siihen. Ja pieni ääni takaraivossani kuiskii "et sitten oppinut edellisestä kerrasta.. tai sitä edellisestä.. tai.." Turpa kiinni, ääni.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti