Aurinkoa risukasassa

Ulkona on kaunis ilma. Aurinko paistaa. Jos ei jumituttaisi, niin lähtisin koirien kanssa kävelemään ja nauttimaan siitä. Ehkä myöhemmin. Nyt pitäisi hoitaa muitakin asioita, kuten valmistaa illan luentomateriaali. Eikä lainkaan viimetipassa..

Viime viikko meni hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Alkuviikon ahdistuksen jälkeen koetin jälleen kerran paeta tilannetta "mitä en mieti, sitä ei ole"-olotilaan, kunnes oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Viimeisenä mahdollisena päivänä, tietenkin. Nyt on asiat taas jotakuinkin järjestyksessä, vaikka eniten tässä turhauttikin -ja turhauttaa edelleen- se, ettei tämä taatusti ole viimeinen kerta kun joudun vastaavaan tilanteeseen. Toivon pian pääseväni psykoterapiaan, jotta voisin oppia uusia käytösmalleja, yksin en siihen pysty.

Minulla oli täällä pieni vauvakin hoidossa yksi päivä. Oli muuten väsyttävää puuhaa, ei sitä osaa ajatellakaan, kuinka raskasta nelikuisen viihdyttäminen voi olla. Etenkin vajailla yöunilla. Mutta oli se toisaalta kivaakin. Toi kivasti rytmiä päivään, oli pakko touhuta, ei ollut mahdollisuutta jumittua koneelle pitkäksi aikaa kerrallaan. Varmasti ajan kanssa siihen jopa tottuisi, eikä se tuntuisi enää niin raskaalta. Pienen pieni vauvakuume nostaa päätään, mutta josko sitä nyt vielä miettisi. En tiedä haluanko siirtää geenejäni eteenpäin.

Nyt luentomateriaalin kimppuun.

Selviytymiskriisi

Tänään olen vellonut suuren ahdistuksen vallassa. Niin paljon hoitamatta jääneitä asioita, jotka kaatuvat pian niskaani. En tiedä miten selviän. Miksen voinut hoitaa niitä silloin kun oli aika? En voi kertoa tästä asianosaisille, minulla ei ole toimimattomuudelleni mitään selitystä. Tarvitsen tekosyitä! Tarvitsen terapiaa, jotta tämä kuvio ei toistuisi aina uudestaan ja uudestaan. Olen vältellyt näiden asioiden ajattelemista ahdistuksen vuoksi. Miksi välttelin, olisin saattanut kyetä selvittämään ne vielä! Nyt täytyy pakoilla, miettiä tekosyitä. Aikaa ei ole paljoa, kohta kaikki kaatuu päälle. Miten minä selviän? Miksi minulle aina käy näin?

Mies totesi tänään, että olin paljon iloisempi kun kävin töissä. Nyt kun hän tulee töistä kotiin, hän näkee iltapäivään asti nukkuneen, yhä aamujumitusta potevan väsyneen naisen, joka vain valittaa kuinka pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta mitään ei saa tehdyksi. Minä en haluaisi olla tällainen.
Tämä herätti minut pohtimaan. Oliko minulla oikeasti asiat paremmin ennen sairaslomaa? En usko. Silloin olin ahdistunut töissä. Silloin olin siellä paniikissa hoitamattomien asioiden takia, silloin velloin yksin ahdistuksissani kun en saanut mitään tehdyksi. Ei silloin ollut yhtään helpompaa, ahdistus vain hellitti kotona, kun pääsin pakoon sitä kaikkea.

Minä en tiedä mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. En pärjää töissä, mutta en pärjää kotona sen paremmin. Yrittäjänäkään en pärjää, vaikka sitä tässä haparoiden koitan toteuttaa. Minusta ei ole tähän maailmaan, miksi minun ei voida jo antaa vain olla?

Unihäiriö

Olen aina tiennyt, ettei vuorokausirytmini ole normaali. Ihan jo ala-asteella kesälomilla valvoin yöt ja nukuin päivät. Herääminen on aina ollut tuskaa, välillä jopa mahdotonta. Ylä-asteella se meni siihen, että ehdin kouluun siinä ruokiksen aikoihin. Töihin olen useimmiten selvitytynyt ajoissa, mutta on niitäkin kertoja, etten kertakaikkiaan ole herännyt kelloon tai olen sammuttanut sen unissani. Minun pitää muutenkin torkuttaa vähintään puoli tuntia, en millään pysty nousemaan heti kellon soitua.

Osastohoidossa ollessani tästä tuli puhetta lääkärin kanssa. Hän puhui siitä unihäiriönä. Eilen kun kävin tällä samaisella lääkärillä, hän kysyi onko tätä unihäiriötä koskaan yritetty hoitaa melamiinilla (meniköhän oikein, joku sellainen kuitenkin). En ollut edes tiennyt, että tähän voisi olla hoitoa, olin kuvitellut vain olevani ilta-ihmisiä, mutta kuulemma minulla on viivästynyt vuorokausirytmi ja sain nyt sitten lääkkeen siihen. Minun on hyvin, hyvin vaikea uskoa, että tämä ongelma ratkeisi ikinä. Voiko lääke oikeasti auttaa ja miksei kukaan ole antanut minulle sitä lääkettä aikaisemmin?!

Tämän aamun perusteella lääke tulee todella tarpeeseen, kunhan vain saan aikaiseksi käydä ostamassa sitä. Menin nukkumaan siinä puolenyön aikoihin ja mies herätti minut aamulla kauhealla vouhotuksella. Hänen puhelimensa oli pudonnut vessanpönttöön ja hän tarvitsisi minun puhelimeni mukaan töihin. Minulla ei ole muuta herätyskelloa kuin kännykkäni, mutta koska minulla ei mitään menoa ollut, annoin puhelimeni, miettien että mahdankohan herätä ikinä. Jossain vaiheessa heräsin kyllä ja oli tarkoitus noustakin, mutta koska en siihen heti kykene, eikä minulla ollut sitä torkutinta, niin nukahdin uudestaan. Kun sitten jälleen heräsin, oli ihan sellainen olo, että kellon täytyy olla tosi paljon. Veikkailin että lähemmäs yksi, mutta toivoin hartaasti, että alle puolenpäivän. Ja kilinkellit! Raahauduin alakertaan katsomaan kelloa ja se oli jo puoli kolme. Siis puoli kolme! Käsittämätöntä! Ja minä kun olisin voinut hyvin jatkaakin vielä unia, pakotin itseni ylös. Kiltti lääke, tee ihmeitä!

Kenen vastuu?

Haluaisin hieman avautua Suomen hoitojärjestelmästä. Itse koen saaneeni ihan kohtalaisen hyvää hoitoa, etenkin nyt kun asiat ovat vihdoin edenneet. Mutta.. jos en olisi itse tiennyt mikä minua vaivaa, minua hoidettaisiin vieläkin masennuspotilaana. Itse sain lääkäreitä valistaa adhd:sta ja kertoa miten asiassa tulisi edetä. Minua pompoteltiin lääkäriltä toiselle ja kaikille sain kertoa ihan samat asiat. Jotkut tajusivat mistä on kyse, jotkut vähättelivät. Taistelin kuitenkin asian puolesta ja lopulta pääsin kunnon tutkimuksiin. Entä jos en olisi jaksanut?

Epäilen että ystävälläni on adhd, hän epäilee sitä myös itse. Hänellä ei kuitenkaan ole voimia lähteä taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Häntä on hoidettu masennuspotilaana yhdeksän vuotta. Yhdeksän vuotta hän on syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt satunnaisesti terapiassa. Yhdeksän vuoden jälkeenkään hän ei koe saaneensa noista mitään apua. Mikä on yhteiskunnan vastuu? Miksi kukaan ei ole ottanut selvittääkseen mikä hänellä on oikeasti taustalla? Miksi ketään ei kiinnosta, ettei lääkkeistä ole apua? Miksi kukaan ei ota mitään vastuuta sairaasta ihmisestä, jonka elämä on aivan sekaisin ja jolla ei ole voimia taistella?

Ystäväni asuu yksin pienen vauvan kanssa ja koettaa selviytyä arjesta päivä kerrallaan. Ja minä en voi kuin toivoa, että hän jaksaisi.