Elämä voittaa jälleen

Tein havainnon. Jos ottaa Efexorin illalla, niin on virkeämpi aamulla. En tiedä kuka on keksinyt, että se pitäisi ottaa nimenomaan aamulla. Minä olen päättänyt uhmata tätäkin ja otan vastedeskin pillerini illalla. En ole ikinä herännyt niin helposti kuin nyt viimeisen viikon aikana. En ole sammuttanut torkkua unissani, enkä nukahtanut kellon sammuttamisen jälkeen, kun olen jo päättänyt nousta. Ei minua vieläkään huvita nousta, mutta minä pystyn siihen.

Teen tässä myös paluuta 54mg Concertaan. Olen siis nyt ottanut aamulla 36mg ja iltapäivällä 18mg, jos muistan. Mutta tuntuu ettei sillä ole suurtakaan vaikutusta, liekö toleranssi kasvanut vai mitä, mutta olen aika monena päivänä jättänyt ottamatta kokonaan, kun tuntuu että se on ihan se ja sama. Nyt siis olen palannut täysin vanhaan malliin ja mahdollisesti elän ylistimulaatiossa. Mutta mitä sen on väliä, jos kerran elämänlaatuni paranee tällä yhdistelmällä huimasti.

Olen kauheassa ristiriidassa töiden lopettamisen kanssa. Nyt kun elämä alkoi jälleen voittaa, tämä työkään ei ahdista niin paljoa. Tulee sellainen olo, että sama kai se olisi täällä vielä roikkua. Ja sitten iskee pakokauhu, minähän nimenomaan haluan pois tästä oravanpyörästä! Mutta onhan se riski.. Mutta koska sitten jos ei nyt.. Mutta kun miehelläkään ei ole pysyvää työpaikkaa.. Mutta minä olen laskenut että me pärjätään.. Entä jos en saakaan mitään aikaiseksi, kun kukaan ei ole vaatimassa minulta mitään.. No totta kai saan, kun muuten ei tule rahaa.. Mutta entä jos, entä jos, entä jos.. AAARGH!!

Efexor-Addi 1-0

Minä luovutin. Minulla ei kertakaikkiaan ollut aikaa olla siinä kunnossa mihin tuo E:n lopettaminen minut laittoi.

Lauantaina nukuin neljään saakka, siis iltaneljään. Heräsin vain itkemään ja raivoamaan kuinka koko päivä on pilalla ja kuinka en jaksa kolmatta päivää enää sydämentykytyksiä, kuin sähköshokkeja saisi joka kerta kun vähänkin liikahtaa. Mies kaappasi syliin, käski rauhoittua, laittoi minut sohvalle ja peitteli viltillä. Minä lähes hyperventiloin. Rauhoituttuani päätin, etten jaksa tätä enää. Otin Efexorin, sen alkuperäisen annoksen, eli 150mg. Odotin. Ja odotin. Ja niin hävisi sydämentykytykset, tuosta vain!

Sunnuntai-iltana kysyin mieheltäni, huomaako hän minussa eroa kun vertaa viimeiseen kahteen viikkoon. Vastaus oli harvinaisen yksiselitteinen "-No kyllä!". Minua ei ollut ahdistanut kokopäivänä, ei masentanut, ei mitään. Olo tuntui, noh, normaalilta.

Taidan olla niin riippuvainen tästä lääkkeestä, etten tule siitä koskaan pääsemään irti. En ainakaan yksin, osastohoitoa tarvitsisin siihen ja ei minulla sellaiseen ole aikaa, kun pitäisi yrittäjäksikin alkaa. Huoh.

Mutta nyt on hyvä olla.

Valivalivali...

Alkaa taas kyllästyttämään koko elämä. Mulla ei oikeasti olisi aikaa, saati mielenkiinota tähän lääkkeen lopetukseen juuri nyt. Ymmärsiköhän se psykiatri mitä tämä tekee minulle, että en ihan oikeasti pärjää ilman lääkettä.

Olen kaiken lisäksi täysin työkyvytön, saikku olisi ainakin pitänyt määrätä, että saisin rauhassa kotona potea, enkä olla työkyvyttömänä töissä ja masentua sen takia entisestään. En saa tehtyä töissä yhtään mitään, Concertastakaan ei tunnu olevan juuri nyt mitään hyötyä. En jaksa enää olla edes ahdistunut, tilalle on tullut sellainen "ihan sama"-asenne, ei minua jaksa kiinnostaa jääkö työt tekemättä tai unohdanko vastata soittopyyntöihin. En jaksa stressata, koska en aio olla täällä enää helmikuussa. Ei ole enää mun ongelma. Ei ehkä kaikista fiksuin asenne, mutta juuri nyt en muuhunkaan kykene.

En jaksaisi edes kirjoittaa tätä, aivot ovat yhtä puuroa, mitään järkevää en saa sieltä pihalle, yhtä sumua vaan kaikki. Unohdin vieläpä ostaa loppuviikolle Efexorit, joten olen nyt ollut eilisestä asti kokonaan ilman. Ja tiedän etten saa aikaiseksikaan ostettua niitä, senhän takia tässä tilanteessa ollaan, siksi minä olen lopettamassa, kun en minä niitä koskaan muistanut ostaa ja sitten tuli vieroitusoireet. No, menkööt nyt kertarytinällä sitten tämä loppu, harmi vain että sydänoireetkin alkoivat. Tai en oikeastaan jaksa enää välittää siitäkään, en minä mitään pystyisi kuitenkaan tekemään.

Ihmismielen kiemuroita

Tänään olen vaipunut yhä syvempään masennukseen. Jännä juttu miten sen pystyy tiedostamaan, kun se on tullut kertarytinällä, eikä hitaasti hiipien. Ihmismieli on kyllä mielenkiintoinen. Miten voi tiedostaa täysin, ettei ole mitään syytä masennukseen, tietää että se johtuu lääkkeen lopettamisesta ja tietää että se olotila menee pian ohi ja silti sillä tiedolla ei ole mitään merkitystä kun se tilanne on päällä, tässä ja nyt, liian lähellä. Hieman jo naurattaa, kun istuin tänään autossa, itkin pahaa oloani ja pohdin tätä samaan aikaan. Olin jotenkin raadollisen tietoinen tilastani.

Ja ette usko, onnistuin myöhästymään bussista juuri tänään, kun siihen olisi ollut pakko ehtiä. Minulla olisi ollut ratsastustunti ja nyt sen lisäksi, että en päässyt ratsastamaan, menetin maksun tältä kerralta, koska en ollut perunut ajoissa. Miten hitossa minä voin tietää edellisenä päivänä, että tulen myöhästymään bussista? Tai niin no, pitäisihän minun se jo tietää...

Menin sitten shoppailemaan itseni onnelliseksi. Ostin joulukoristeita ja sain kuningasidean neuloa miehen sukulaistytölle lapaset joululahjaksi. Ostin ihan tohkeissani lankaa ja puikot ja marssin bussipysäkille, josta soitin miehelleni "katsotko netistä miten neulotaan lapaset?" ja aloin väkertämään niitä bussissa. Eihän siitä mitään tullut, joten päätinkin neuloa pipon. Sain ensimmäisen rivin puoleen väliin, kunnes tuli raivari. Miten kukaan pystyy kontrolloimaan viittä puikkoa ja sikinsokin kiemurtelevaa lankaa, kysynpähän vaan! Tuossa se viritys katsoo minua nyt vaativan näköisenä eikä minun tee yhtään mieli tarttua siihen. Ja pieni ääni takaraivossani kuiskii "et sitten oppinut edellisestä kerrasta.. tai sitä edellisestä.. tai.." Turpa kiinni, ääni.

Siiliterapiaa mokailujen keskellä

Tuntuu, että mokailen ja unohtelen asioita enemmän kuin ennen. En osaa paikallistaa koska tämä on alkanut, joten en tiedä onko lääkkeen vähentämisellä osuutta asiaan.

Unohdan nykyään ihan kaiken, eilenkin unohdin ilmoittaa eräälle henkilölle että tapaaminen peruuntuu, vaikka minua muistutettiin siitä aiemmin, muistin asian kun oli jo myöhäistä, mutta ONNEKSI tämä henkilö ei koskaan ilmestynyt paikalle, no harm done.

Töissä teen jatkuvasti virheitä, enkä yhtään jaksaisi kuunnella sitä marmatusta joka siitä seuraa. Yksikin virhe oli sellainen, jota en ole tämän puolentoista vuoden aikana tehnyt kertaakaan ja nyt olen tehnyt sen parin viikon sisään kahdesti. Ja nämä on ihan sellaisia huolimattomuusvirheitä, ajattelen jotain ihan muuta kuin mitä olen tekemässä. Aivoni alkavat lahota lopullisesti?

Löysin kyllä mahtavan piristyksen masennuksen keskelle. Olin eilen aivan maani myynyt, masensi, itketti ja ahdisti. Jostain tuli mieleeni sitten että olo on kuin kiroilevalla siilillä ja päädyin lukemaan niitä sarjiksia osoitteesta www.kiroilevasiili.fi tarkoituksenani kiroilla yhdessä siilin kanssa. Mutta sainkin parempaa terapiaa, nauroin lopulta aivan kippurassa ja vedet silmissä. Suosittelen siiliterapiaa kaikille.

Huoli

Yksi asia minua ihmetyttää. Nyt kun vähennän Efexoria kovaa vauhtia ja Cipralex pitäisi saada tilalle pikaisesti sen jälkeen, niin minulle ei ole varattu minkäänlaista lääkäriaikaa tai mitään, että joku valvoisi tätä tilannetta ja määräisi sen Cipralexin. Masennun tässä hyvää vauhtia (jännä miten nopeasti se tuleekin, kun annos on riittämätön), eikä kukaan ole kontrolloimassa tilannetta. Pelottavaa.

Onhan mulla joskus tammikuussa se osastojakso, mutta sinnekkö asti pitäisi odottaa ja kestää, kun ensi viikolla olen jo täysin ilman Efexoria? Minua oikeasti huolestuttaa, sillä joskus olen jättänyt E:n ottamatta vajaaksi viikoksi (silloin annostuskin oli puolet siitä mitä olen nyt ennen lopetusta syönyt) ja olin todella ahdistunut, hermo kireällä (vai olisiko raivohullu osuvampi kuvaus) ja halusin vain kuolla tai ainakin satuttaa itseäni. Paljon pahempaa siis, kuin se masennus mikä minulla on ollut ennen lääkitystä. En halua kokea sitä enää koskaan ja tällä hetkellä tuntuu, että sellaiseksi tämä taas menee.

Työterveyteen voisin mennä, mutta kun ei ne siellä ymmärrä näistä lääkkeistä yhtään mitään. Kai mun täytyy soittaa sille psykiatrille. Jos vain saan aikaiseksi.

Vapaus

Nyt sen päätin. Tein laskelmia, pohdin, väänsin ja käänsin ja lopulta sen päätin. Minusta tulee täysipäiväinen yrittäjä.

Ei tämä tästä miksikään lisää miettimällä ja jahkailemalla muutu, miksi siis odottaa? Jos minä en tee tätä nyt, niin koska sitten on sopiva aika? Ei se missään vaiheessa tule olemaan yhtään sen järkevämpää tai järjettömämpää.

Minulla on vapautunut olo. Kunhan vien sen irtisanomisilmoituksen töihin, niin minulla on jälleen kaikki ovet avoinna, en ole enää vakkarityön vankina. Minä voin tehdä mitä vain! Sitä paitsi aina minä olen selvinnyt, eikä maailma tälläkään kertaa kaadu, vaikka kaikki ei menisikään suunnitelmien mukaan, sitten keksin taas jotain uutta, nyt minulla on vapaus se tehdä.

Päätin vielä tammikuun olla töissä, kun minulla on se osastojakso silloin mutta helmikuun alusta olen vapaa, silloin pääsen toteuttamaan unelmaani, sitä ainoaa asiaa jossa olen ikinä ollut hyvä.

Tiedostamisia

Eilen istuttiin miehen kanssa autossa ja avasin varovasti keskustelun.

Minä: Mä haluan irtisanoa itseni.
Mies: Mitä?!
Minä: Niin, en halua enää mennä töihin.
Mies: Miksi?
Minä: Kun se ahdistaa ja ihmiset siellä ovat ärsyttäviä.
Mies: Jaahas, nyt se Efexorin vähentäminen siis alkaa näkyä.

Joo, tiedänhän minä sen, että se johtuu tuosta, mutta valitettavasti asian tiedostaminen ei auta. Ennemminkin se taas pahentaa asiaa, koska ahdistaa ja haluan pois, mutten voi tehdä sitä, kun se ei jälleen kerran ole järkevää.
Miksi mä kärvistelen täällä viikosta ja kuukaudesta toiseen, kun ei tämä kuitenkaan miksikään muutu? Välillä on hyviä päiviä, mutta niiden vastapainona tulee aina ne huonot päivät ja mä en vain jaksa enää.

Nyt alkoi sydämentykytyksetkin. Otin hetki sitten E:n, mutta jos se ei auta parin tunnin sisään, niin lopetan tämän typerän vähentämisen ja nostan annoksen takaisin 150mg:n. Masennuksen ja ahdistuksen vielä kestän, mutta en näitä sydänoireita.

"Mä haluun naimisiin
mä haluun koiran ja talon kukkuloilta
niin ja miehen ja sillä ois vaativa työ
ja minulla on aikaa"

Ahdistus

No niin, nyt se sitten iski. Itku ja ahdistus. :( Tänään olen ottanut kaikki negatiiviset kommentit tosi raskaasti ja minusta tuntuu etten pärjää tässä työssä ollenkaan. Haluan vain pois täältä. Koitin jo katsoa uutta työpaikkaa työkkärin sivuilta, mutta tiedän ettei ratkaisu ole vaihtaa vain johonkin, koska ihan samat ongelmat ovat edessä siellä. Mutta mä en kestä olla täällä enää hetkeäkään, mitä jos vain jäisin pois ja kokeilisin kokoaikaistaa yritykseni? Miksen mä voisi tehdä niin?

Ahdistaaaa!

Aamuärinää eväistä

No niin, ihan tohkeissani taas tein aamiaisen valmiiksi illalla ja hekumoin mielessäni kuinka ihana se on taas aamulla syödä ja kuinka energisen ja hyvän olon siitä saa. Aamusella tapani mukaan herään hieman yli viimetipan ja kauheassa kiireessä pakkaan eväitäni mukaan. Sitten lähden vauhdilla bussipysäkille. Ja mitä tajuankaan, siellä ne eväät on edelleen eteisessä! Tämä niin tappaa taas motivaation.

Tämä aamiainen ei nyt yksistään ole tämän hössötyksen aihe, vaan kokonaisvaltainen terveellinen ruokavalio. Jonka aloitan aina uudestaan ja uudestaan naiivisti kuvitellen, että tällä kertaa minä pystyn siihen. Ja paskan marjat. Taidan mennä Heselle syömään tänään, koska a)en ole syönyt aamupalaa ja b)lounaskin jäi sinne eteiseen.

Lääkitys kohdillaan?

Tänään on hyvä päivä. Kokeilin tänään yhdistelmää kunnollinen aamiainen ja 2x18mg Concerta. Toimii mielestäni paremmin aamiaisen kanssa kuin ilman, olen oikeasti aikaansaavempi ja virkeämpi, en jumitu. Täytynee ottaa vakkariohjelmistoon tuo, olen vain aina ollut todella huono syömään aamuisin, mutta yritetään! Onneksi voin sentään syödä vasta töissä, en todellakaan olisi valmis heräämään yhtään aiemmin sen takia, joku roti sentään. Lounaan jälkeen sitten vielä yksi Concerta, katsotaan mikä vaikutus sillä on tänään.

Aiemminhan söin 54mg kerran päivässä. Nyt muutettiin näin, koska psykiatrit arvioivat, että saatan olla ylistimuloitunut, kun on vielä efexorkin stimuloimassa. Tämä kuulemma voisi selittää sen, että neurologiset testit onnistuivat paremmin ilman C:tä kuin sen kanssa. Olen kyllä itsekin havainnut, että sillä annoksella homma meni vähän yli, muutuin flekusta hyperiksi, mikä ei liene tarkoitus, vaikka paremmin arki sujuikin kuin ilman.

Semmoinen vielä jännittää kovasti, kun alettiin vähentämään efexoria. Viime viikko oli ihan ok, kun vähennettiin 150mg:sta neljännes pois. Tänään vähensin sen puoleen ja se ei ole aiemminkaan ollut riittävä määrä, siis noin masennuksen kannalta. Entä jos masennun taas? Cipralex kuulemma annetaan tilalle, kun E on purettu kokonaan, mutta meneekö siinä taas viikko tolkulla, ennen kuin alkaa vaikuttamaan. Mulla ei nyt olisi yhtään aikaa masentua, joulukin tulossa ja kaikkea.

Sivuvaikutukset toki pelottaa myös, pelkästään lääkkeen unohtaminen yhdeltä päivältä aiheuttaa sellaisen masennus- ja ahdistusolotilan, etten ole sellaisesta kärsinyt edes ilman lääkitystä. Myös sydämentykytykset kuuluvat asiaan ja saattavat kestää jopa kolme päivää, kokeiltu on. Toivon todella, että tämä neljännes kerrallaan vähentäminen ei toisi sivuvaikutuksia ainakaan kovin voimakkaina, mutta varaudun pahimpaan.

Unohduksia

Voieivoieivoiei, EI TAAS!

Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa unohtaneensa jotain tärkeää? Milloin se on lääkäriaika, milloin kampaajalle meno. Tai jonkin oleellisen tavaran unohtaminen kotiin, kun sitä vartavasten olisi tarvittu. Yhtä kaikki, asia jolle ei voi enää yhtään mitään ja joka harmittaa ja hävettää ihan vietävästi.

Minun piti aloittaa koiran kanssa kurssi. Piti mennä teoriakerralle muutama viikko sitten, mutta en löytänyt koulutuspaikkaa (että muuten ärsyttää talonnumerot joita ei navigaattorikaan löydä!). Sitten piti mennä ensimmäiselle kurssikerralle viime perjantaina, mutta yllätys yllätys, muistin sen vasta eilen. Että minua suututtaa. Miksi AINA käy näin?!

No, onneksi olin unohtanut maksaa laskunkin.

Järkevää?

Minulla on vakituinen, hyvä työ. Olen ollut täällä jo puolitoista vuotta, jota en olisi ikinä uskonut. Minulla ei ole koulutusta, joten tämä on ihan oikeasti onnenpotku. Minulla on välillä apulaisena merkonomeja ja tradenomeja. Tämä kertonee, että minulla on todella käynyt tuuri kun olen saanut tämän paikan peruskoulupohjalla. Pitäisi olla tyytyväinen, kiitollinen ja arvostaa.

Kuitenkin näin hyvä vakituinen työ tuntuu enemmän vankilalta kuin onnenpotkulta. Aiemmilla työpaikoilla ei ole ollut väliä, niissä ei ole ollut mitään kiinni pitämisen arvoista. Ja se vapauden tunne oli ihana. Jos joku oli ärsyttävä tai sain jonkun paremman idean, pystyin vain lähtemään, eikä koskaan tarvinnut katua. Mitä nyt CV näyttää vähän tökeröltä.

Nyt on kaikki toisin. Eihän tästä työpaikasta ole järkevää lähteä. Perustin kesällä oman yrityksen ja olisi ihana kokeilla siipiään muuttamalla se kokoaikaiseksi. Katsoa ja kokeilla pärjäisikö sillä. Mutta en minä voi, koska jos siitä ei tulekaan mitään, en tule koskaan saamaan vastaavaa työpaikkaa. Olen moneen kertaan meinannut lähteä ovet paukkuen, koska minua on kohdeltu mielestäni epäoikeudenmukaisesti tai olen muuten vain ahdistunut. En ole kuitenkaan lähtenyt, koska eihän se nyt ole järkevää.

Joku voisi ajatella, että tämähän on hyvä juttu, jääpähän kaikki typerät päähänpistot pois. Sitäpaitsi onhan tämä suuri edistys, että minä ajattelen mikä on järkevää ja mikä ei ja kykenen jopa toimimaan sen mukaan.

Mutta onko se hyvä juttu, että joudun jatkuvasti hillitsemään itseäni, nielemään ahdistumiseni ja nöyrtyä? Tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on? Saanko ikinä enää tehdä mitään spontaania vai tuleeko minusta järkevä ja nöyrä aikuinen? Entä jos en halua?

Yhteiskunta ainakin on tyytyväinen, taas yksi ongelmatapaus saatu oravanpyörään, olemaan tuottava ja hyödyllinen.

Tyhmä ja yksinkertainen?

Eräänä päivänä kieriskelin jälleen itsesäälissä ja itkin, ettei mulla varmaan mitään häiriötä ole, olen vain tyhmä ja yksinkertainen. Mieheni lohdutti sanomalla, että "et sinä voi olla tyhmä ja yksinkertainen, tyhmät ja yksinkertaiset eivät kyseenalaista asioita, sinä taas kyseenalaistat ihan kaiken".

Hih, mun rakas.

Pettymyksen- ja kritiikinsietokyky

Eilen työkaveri tuli valittamaan virheestä jonka olin tehnyt. Hän oli minusta aivan kohtuuton, enhän minä tahallani virheitä tee. Niinpä ensimmäinen reaktioni oli, että nyt irtisanon itseni, haen saikkua loppuajaksi ja etsin uuden työn, ihan mitä vain missä ei tarvitse olla tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä.

Nyt olen jo oppinut, ettei siitä seuraa mitään hyvää, joten kykenen hieman paremmin hillitsemään itseni. Mutta hyvin alkanut päivä meni pilalle. Aamupäivällä olin todella aikaansaava ja olin suunnitellut jatkavani samalla linjalla loppupäivän, että saisin purettua tuota työmäärää. Mutta ei, en kyennyt tekemään enää yhtään mitään, raivosin vain pääni sisällä ja surffailin netissä, mistään muusta ei tullut mitään vaikka yritin.

Tajusin, että sen lisäksi että olen huono kestämään pettymyksiä ja kritiikkiä (ja liioittelemaan niitä mielessäni), niin minun on pakko toimia sen eteen välittömästi. Eli en jää itsekseni itkeskelemään, vaan sen sijaan alan hetkeäkään miettimättä tekemään radikaaleja ratkaisuja. Impulssikontrolli pettää, enkä saa tilannetta hallittua muuten. Valitettavasti tämä johtaa usein pahempaan suohon ja lopulta aina kaduttaa, että tein yhtään mitään. Sitten taas jos en toimi, niin muutun toimintakyvyttömäksi ja ahdistun, koska on kokoajan kuitenkin se pakottava tarve toimia. Tahtoo psykoterapiaan. :(

Sittenkin jotain ihan muuta?

Äh, eihän tästä tule nyt yhtään mitään. Nyt on tutkittu ja ihmetelty ja psykiatri jopa pähkäili asiaa neljän muun asiaan perehtyneen psykiatrin kanssa ja lopputulos on, ettei kukaan tiedä vieläkään mikä mulla on. Vaihtoehdot ovat tällä hetkellä epävakaa persoonallisuus, adhd tai muu kehityksellinen häiriö.

Uusin idea oli nyt sitten se, että laitetaan minut kahdeksi viikoksi osastolle tutkittavaksi. Oikeasti, apua. Tammikuussa pitäisi nyt sitten mennä sinne ihmettelemään. En tiedä mitä siellä tehdään tai miten tutkitaan, lääkärin ja psykologin haastatteluja ainakin ja sitten on tarkoitus että näkevät impulssikontrollin hallintaani ja muuta sellaista. Mä en kyllä usko, että olen siellä ollenkaan sellainen kuin normaaliarjessa. No ehkä ne osaavat ottaa sen huomioon.

Lääkityskin otetaan siksi aikaa pois. Nyt alettiin vähentämään Efexoria, joka on kyllä hyvä asia, koska se on ihan hullu lääke, järkyttävät vieroitusoireet jos unohtaa yhtenä päivänä ottaa. Ja siitä huolimatta unohdan n. kerran viikossa ottaa sen, joten on ollut tuskaista sen kanssa. Concerta jää sitten vasta pois ja en mä sillä varmaan mitään teekään, kun ei tarvii olla sitten töissä tai muuten sosiaalinen ja jaksava, voin sitten maata sängyssä kuin lahna ja kiukutella hyvällä omatunnolla, jos pitää tehdä jotain ärsyttävää.

Sounds like a plan.

Sitä paitsi mun blogilla on ihan tyhmä nimi nyt, saakohan sen vaihdettua? Kun add ei ole edes vaihtoehto enää, eikä adhd:stakaan ole takeita. Mä perustan kohta uuden blogin, "epävakaa sekopää".

Neuropsykologiset testit

Kävin neuropsykologisissa testeissä. Oletin niiden menneen huonosti ja palautetapaamisessa olin valmistautunut kuulemaan kuinka mulla on vaikeuksia yhdessä jos toisessakin asiassa. Ne testit kun oli oikeasti kamalat ja tuntui, etten selvinnyt niistä tehtävistä yhtään. Totuus kuitenkin oli, että olen keskitasoa, joissain kohti keskitason ylikin jopa. Asiat jotka sieltä nousivat esiin, oli huolimattomuus ja hutilointi, sekä sanallisen muistin kuormittuminen, jolloin asioita menee ohi. Visuaalinen muisti on kuitenkin hyvä. Mitään neuropsykologisia poikkeavuuksia ei ilmennyt.

Ristiriitaisia tunteita herätti nuo tulokset. Ensin olin pettynyt. Eikö mussa olekaan mitään vikaa? Olen siis ihan normaali, keskinkertainen ja minulla ei pitäisi olla mitään ongelmia. Tämä on pahinta mitä voi kuulla sen jälkeen, kun on juuri havahtunut vuotta aikaisemmin tajuamaan, ettei olekaan tyhmä ja laiska, vaan kaikkeen tähän on syy. Olenko siis sittenkin tyhmä ja laiska?

No, psykologin mukaan en. Se sanoi, että tämä testi todistaa nimenomaan sen, että en ole tyhmä, mulla on vaan ongelmia motivaatiossa, mun on vaikea muistaa asioita kuuntelemalla ja lukemalla, ja mä hutiloin. Sanoi myös mun selkeästi alisuoriutuneen peruskoulussa. Mun keskiarvo oli 6,4 ja kysyin paljonko se olisi näiden tulosten perusteella pitänyt olla ja psykologi oli sitä mieltä, että noin 8.

Mutta se kuitenkin painotti sitä, että ei mua välttämättä saa laitettua mihinkään kategoriaan, kun diagnostiset kriteerit on mitä on, sanoi että 20 vuoden päästä voi olla toisenlaiset kriteerit, mutta näillä mennään nyt.

En tiedä olenko tyytyväinen vai masentunut. Riippunee seuraavasta tapaamisesta, jossa kaikki nämä testitulokset ja haastattelut ym. kootaan yhteen ja mietitään diagnoosia. Syyskuuta odotellessa…

Lomastressiä

Kerrakin Taysissa ollaan nopeita ja pääsin jo käymään nk. Scideissä, eli psykiatrisissa haastatteluissa. Minulta kyseltiin kaikkea persoonallisuuteen ym. liittyvää (kuten kuuletko ääniä joita muut eivät kuule, hih). Parin viikon päästä sitten vielä psykologiset testit, pääsen varmaan tulkitsemaan mustetahroja. Jos sitten vihdoin ja viimein palattaisiin siihen adhd:n tutkimiseen mitä varten sinne menin. Tai sit toteavat mun olevan muuten vain päästäni vialla. Kauheeta muuten jos kävisikin niin. "Joo, sulla on skitsofrenia, suljetulle."

Mutta nyt ei stressata sitä, nyt on nimittäin LOMA! Uskomatonta, olen ollut niin kauan samassa työpaikassa, että mulla on loma. Aika hieno tunne. Tosin hirvee lomastressi kun tuntuu että päivät valuu hukkaan kun ei ole mitään tekemistä. Välillä tuntuu, että ihan sama olisi olla töissä, en mä sielläkään muuta nyt kesän aikana ole tehnyt kun roikkunut netissä ja hoitanut muutaman pakollisen homman silloin tällöin.

Ei mulla ole mikään tarve olla edes mitenkään superaktiivinen, haluan vain tuntea kesän. Haluan käydä rannalla, jätskillä, uittamassa koiria, pelaamassa minigolfia, juoruta terassilla kavereiden kanssa, ottaa aurinkoa ja lukea hömppälehtiä, ratkoa ristikoita sadepäivinä, grillata. Ääh, miksi aika valuu hukkaan? Miksi minä en saa mitään aikaiseksi? Miksi sääkin on niin tappavan tylsä, ettei edes ulkona viitsi olla? Miksi minä teen aina kaikesta näin vaikeaa?

Diagnoosia odotellessa..

Kävin tänään erikoislääkärin ja psykologin haastattelussa. Otin pyynnöstä mieheni mukaan ja aikaa oli varattu 2 tuntia. Oletin (tyhmä minä), että minut olisi haastateltu perinpohjin ja päätetty sitten pääsenkö neurologisiin tutkimuksiin. Ja paskan marjat. Samat pintapuoliset kysymykset ne kysyivät mihin olen vastannut jo lääkärille, neurologille, psykologille ja psykiatrille. Pikkuisen turhauttaa, kun samat asiat selittää aina eri ihmiselle ja mikään ei etene mihinkään. Eikä se käynti edes kestänyt kuin 45 minuuttia, joten voitte kuvitella miten paljon ne saivat minusta irti siinä ajassa.

Turhauttavaa on myös se, että kukaan ei tunnu uskovan että kyseessä on adhd, tuntuu että kaikki kysymykset kysytään vain siksi, että voitaisiin todistaa että mulla on jotain ihan muuta. Takerutaan ihmeellisiin asioihin ja aletaan vänkämään, että ihan hyvin mulla voi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka tiedän ettei ole, olen psykiatrilla tehnyt testejä ja itsekin lukenut netistä asiasta ja mikään ei viittaa siihen. Mutta pääasia taitaa olla keksiä joku muu selitys mun tilanteelle, kun adhd, vaikka siinä kaikki loksahtaisikin kohdilleen.

Mulle tehdään nyt sitten kunnon psykiatriset tutkimukset. Käyn pari kertaa haastattelussa, jossa käydään läpi koko mun elämä ja sitten menen puolipäivää kestäviin psykologisiin testeihin. Ja sitten katsotaan taas eteenpäin. En vaan ymmärrä miksei ne voi laittaa mua suoraan neurologisiin tutkimuksiin ja sen jälkeen noihin muihin, jos tarvetta. Ai niin, koska eihän mulla voi olla adhd:ta..

Pennuntuoksua ja tehokkuutta

Nyt minä kyllä hehkutan vähän. Meille muutti sunnuntaina koiranpentu, pikkuinen Mörkö. Joo joo, piti ottaa pentu vasta lomalla, mutta enhän minä sille mitään mahda, jos hän on luovutusiässä jo nyt. Hyvin meillä on silti mennyt, vaikka jouduinkin jättämään kakaran heti työpäivän ajaksi yksin.

Pentu tekee kyllä minulle hyvää ja nimenomaan vaikuttaa add-oireisiin. Huomasin saman jo edellisen koiran kanssa. Normaalisti töiden jälkeen ulkoilutan koirat ja sitten lösähdän sohvalle, istun koneella, enkä jaksa tehdä yhtään mitään. Yleensä mies laittaa ruuankin, koska minä en vain saa itseäni pakotettua niin tylsään toimintaan, vaikka kuinka haluaisin olla pirteä ja energinen ja tehdä kaikkia tappavan tylsiä hommia intopiukeena.

Nyt kuitenkin pennun kanssa pitää olla jatkuvasti skarppina, se on kuin pieni lapsi, kokoajan saa olla katsomassa ettei tee pahojaan ja viihdyttää sitä ja ravata sen kanssa ulkona tunnin välein. Ja kun elämä on hektistä, saan paljon enemmän aikaiseksi. Kun tulen pissattamasta sitä, laitan sille ruuan valmiiksi, samalla tulee siivottua keittiö ja heitettyä pyykit koneeseen.

En oikein ymmärrä mistä se energia tulee. Samalla tavalla kävi, kun toimin vielä eräässä yhdistyksessä ja tuli kauheita kriisipaniikki tilanteita mitä piti setviä ja järjestää. Hoidin ne kunnialla ja täysin skarppina läpi ja siinä sivussa imuroin kämpän, pesin vessan ja siivosin hiirten terran, eikä edes tehnyt pahaa. Ja sitten kyllästyin, kun kaikki muut olivat niin ärsyttävän hitaita ja tehottomia ja mun piti jatkuvasti hidastaa tahtia, kun kaikkia asioita piti vatvoa niin kauan, vaikka itse olin keksinyt täydellisen ratkaisun aikaa päivää sitten. Turhauttavaa.

Niin, ja iltaisin nukahdan melkein heti. En pyöri tuntia sängyssä ja heiluttele jalkoja. Mies inhoaa tätä tapaa yli kaiken ja huomauttaa siitä minulle noin sata kertaa illassa. Mutta kun en mä huomaa itse, että aloitan aina uudestaan sen heilumisen muutaman sekunnin päästä.

Pitääkö minun järjestää elämäni uusiksi niin, että aina on hullu kiire, kriisi ja paniikki päällä. Silloin minä olen niin kuin muut. Paitsi tehokkaampi.

Juuttumisia

Välillä ärsyttää juuttuminen. (Tuo sana muuten näyttää hölmöltä kirjoittaessa.) Juutun hyviin ja huonoihin juttuihin. Hyviin lasken innostumiset asioista ja huonoihin negatiiviset tunteet.

Tällä hetkellä olen juuttunut koiranpentujen myynti-ilmoituksiin. En kykene edes työntekoon, kun on pakko päivittää eri myyntipalstoja. Nentti (=normaali ihminen) varmaan kävisi nuo sivustot läpi kerran tai kaksi päivässä, minä käyn ne läpi kymmeniä kertoja päivässä. Rasittavaa, mutta minkäs teet. Eilen mietin, että mitenköhän sitä selviää taas elämästä kun se pentu on varattu, mitä minä sitten teen?? Mieskin meinasi hermostua kun oli vasta harkitsemassa koiranpennun ottoa, niin meinasi jo kieltää koko jutun "kun sä oot nyt jo tuommoinen!".

Edellinen juuttuminen koski talon ostoa, puolisen vuotta katselin ok-taloja useita kertoja päivässä, kunnes helmikuussa se oma talo löytyi. Sitä ennen taisin jumittaa AD/HD-asioissa, silloin kun tajusin, että tämä minua vaivaa ja piti selvittää siitä ihan kaikki.

Mutta kai minä tarvitsen tätä. Aina pitää olla joku projekti, jotain mitä odottaa, jotain mistä innostua. Harmi vain, ettei se ikinä pysy kohtuuden rajoissa. Mutta eipä taida käsite kohtuus olla addille olemassakaan.

Vauvauutisia

Meille tulee hauvavauva!

Mies antoi luvan. Sillä edellytyksellä, että possut unohdetaan vähäksi aikaa. Lupasin siirtää niiden kinuamisen ensi kesään.

Nyt etsin sopivaa pentua. Enpä ole pariin päivään muuta tehnytkään, kuin selaillut eri nettissivustoja. Sekarotuinen se tulee olemaan, luultavasti uros. Siitä pitäisi tulla aikuisena suurikokoinen, mielellään pörröinen nallekarhu. Metsästysrotuja ei saisi olla, joka hieman tietysti rajoittaa, sillä niitä näissä suomalaisissa sekoituksissa yleensä on. Luovutus olisi kauhen kiva olla heinäkuun puolessa välissä, kun mulla alkaa loma, mutta sille nyt ei sitten mahda mitään, jos The Pentu luovutetaan ennen tai jälkeen sen, sitten täytyy vaan sumplia vähän tuota yksinoloa.. Jos sitä vaikka jäisi äitiyslomalle. :D

Hih, mun ystävä jota näen nykyisin enää n. 2 kertaa vuodessa soitti ja kysyi siinä samalla missä olen nykyään töissä. Oli ihan hämmästynyt, kun kerroin olevani edelleen samassa paikassa kuin missä viimeksi olin kun nähtiin. Olen kyllä melkoisen ylpeä itsestäni 7.7. tulee vuosi täyteen täällä. Keväällä oli paha kriisi ja meinasin lopettaa, mutta työterveys pakotti takaisin. Jos sitä sitten loman jälkeen kattelis jotain uutta.. ;)

Täydellisyys

Haluaisin olla täydellinen. Sellainen omasta mielestäni täydellinen. Haluaisin toimia ja hoitaa asiat kuten olen päättänyt ne tehdä. En haluaisi aina huomata kuinka kaikki jäi taas kesken. Tai kuinka asiat on taas hoitamatta vaikka olen satoja kertoja päättänyt tehdä asialle jotain.

Olen niin väsynyt siihen, että en saa pidettyä kiinni edes itselleni antamistani lupauksista. Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi aina alkaa lipsumaan ja lopulta palaa takaisin siihen mistä lähdettiin? Miksi edes aloittaa, vain huomatakseen ettei taaskaan onnistunut?

Nyt minä muutun. Nyt minä teen. Tällä kertaa olen ihan tosissani. Tällä kertaa minä onnistun. Tuleekohan se kerta joskus vai sinnittelenkö minä turhaan? Onko kaikki yritykseni tuhoontuomittuja? Koska saa luovuttaa?

Nyt olis niinku juhlan paikka

Pääsen neurologisiin tutkimuksiin!! :) :)

Taysista tuli kirje, jossa kutsuvat minut tapaamaan erikoislääkäriä ja psykologia. No eihän se tietysti välttämättä tutkimuksiin johda, mutta toivo ainakin heräsi.. Jospa se dg sieltä tippuisi vielä jonain päivänä. Toivoivat, että otan jonkun läheisen mukaan joka tietää tilanteeni. Täytyy raahata tuo mies kertomaan kuinka kamala olen ja kuinka minun kanssa on täysin mahdotonta elää.

Ah, olen niin iloinen tästä!

Onks pakko jos ei haluu?

Nimittäin syödä. Oon niin kyllästynyt koko touhuun, ettei tosikaan.

Töissä pitäisi puolen päivän aikoihin pitää ruokatauko. Ihan kiva, mielelläni häippäsen työpisteeltäni pois hetkeksi. Mutta minne? Voi luoja sitä tuskan määrää, kun pitäisi keksiä mitä sitä taas söisi. Liioittelematta minulla menee tunti tai toinenkin joka päivä tätä asiaa pohtiessa. Vääntelehdin tuolissani, enkä pysty keskittymään työntekoon, mistään ei tule mitään. Miksi, voi miksi minun on pakko syödä? Alkaa olla jo iltapäivä ja maha huutaa armoa, lähden kävelemään vailla päämäärää, tuskailen vielä ulkona valinnan vaikeutta ja lopulta päädyn taas ostamaan seitsemällä eurolla paninin ja juoman, vaikken edes haluaisi.

Eväät on auttaneet tätä ongelmaa hieman, silloin ei tarvitse miettiä yhtään mitään, senkus marssii kahvihuoneeseen ja lappaa ruokaa napaansa. Paitsi jos ei teekään mieli.

Töiden jälkeen istumme miehen kanssa autossa matkalla kotiin. Alkaa jokapäiväinen keskustelu.
Mies: "Mitäs me tänään syödään?"
Addi: "En tiedä."
Mies: "No mitä sun tekee mieli?"
Addi: "En tiedä, keksi sä."
Mies: "No käykö jauhelihakeitto?"
Addi: "Ääh, ei mun tee mieli."
Mies: "No entä lihapullat?"
Addi: "En mä jaksa tehdä."
Mies: "Sano sitten mitä sä haluat."
Addi: *istuu hiljaa 10 minuuttia*
Addi: "Onks pakko syödä jos ei haluu?"

Material girl

Eilen meinasi kyllä tulla maailmanloppu, kun en keksinyt mitä laitan päälleni Ideaparkiin. Olin aivan järkyttynyt, kun tajusin, ettei mulla ole mitään päällepantavaa. Kuinka ihminen voi elää näin? Itkin ja kiukuttelin siinä sitten hyvän tovin ja mieskin alkoi jo hermostua, vaikka omistaakin lehmän hermot. Sitten aloin miettimään. Että minua ärsyttää ihmiset jotka vain valittavat, eikä silti tee asioille mitään. Siispä shoppailemaan!

Olimme sopivasti menossa Ideaparkiin, tosin hakemaan 2,5kk siellä odotellutta tietokonepöytää, eikä rahaa ollut yhtään. Mutta kun en minä kestä jos en nyt heti paikalla saa uusia vaatteita, joten ei kun Visa vinkumaan.

Lopputulos: 1 kengät, 1 hame, 1 housut, 3 paitaa, 1 parempi mieli, 0 tietokonepöytää, koska varasto oli mennyt kiinni minun shoppailuni aikana.

Addi kohtaa vertaisensa

Kaksi addia päättivät alkaa tekemään yhteistä projektia.

Teoriassahan tämä on aivan loistava idea. Kaksi innokasta, mielikuvitusrikasta ja energistä ihmistä lyövät viisaat päänsä yhteen ja saavat mielettömän hienon lopputuloksen aikaiseksi.

Käytännössä se ei kuitenkaan toimi ihan näin. Kun alkuinnostuksen jälkeen on pidetty taukoa puolisen vuotta milloin kenenkin aikaansaamattomuuden vuoksi, niin projekti pääsee vihdoin käyntiin. Mutta kun kommunikointi tapahtuu messengerin välityksellä, niin hankaluudet alkavat.

Ei ole kerta eikä kaksi kun huomaamme tiuskivamme toisillemme. Kun alamme selvittämään mistä nyt on suututtu, paljastuu asia väärinkäsitykseksi, toinen on joko kirjoittanut epäselvästi tai toinen ymmärtänyt väärin. Usein molempia. Aikaahan se vie, kun vähän väliä joutuu puimaan asioita, eikä kumpikaan tajua mitä tapahtui.

Ideoiminen on myös jokseenkin työlästä, kun keskustelut menevät jotakuinkin näin:
Addi1: Kokeillaankos niin, että laitetaan yksi kuva tuohon oikealle ja teksti vasemmalle?
Addi2: No jos haluat sen yhdellä kuvalla, niin kannattaisi laittaa kuva sitten oikealle ja teksti vasemmalle.
Addi1: No niinhän mä just sanoin!
Addi2: Oho, niinpäs sanoitkin.

Mutta vaikka tuo idean loistavuus ei ihan kaikilta osin pidä paikkaansa, niin mielettömän hieno lopputulos me ainakin saadaan aikaiseksi. Jonakin päivänä.

Kiitos S yhteistyöstä! :)

Tyhjäkäyntiä

Kuinkakohan paljon energiaa kuluu siihen, että näyttää siltä, että tekisi töitä? Kuluukohan siihen enemmän kuin jos oikeasti tekisi niitä? Kun ei nyt taas oikein inspiroi, netti pitäisi kieltää työpaikoilla! (<- perun sanani välittömästi.)

Mutta tarkemmin ajatellen taito se on tämäkin. Kuinka moni saa 3/4 työpäivästään kulutettua saamatta aikaiseksi yhtään mitään? Veikkaanpa ettei kovin moni. Ja kun tähän lisätään se, että kaikki hommat kuitenkin hoituu ajallaan (viimetipassakin on ajallaan!), niin moni olisi kateellinen.

Jälleen kerran siis pääsemme siihen lopputulokseen, että addit ovat muita parempia. Miten minä voinkin kyseenalaistaa tämän jatkuvasti?

Kosto elää, muahahaa!

Olen kuulemma hullu kuski. En siksi että räyhäisin ratissa tai kaahailsin tai ottaisin typeriä riskejä. Minun hulluuteni tulee kostonhimosta. Minä ymmärrän täysin, että liikenteessä sattuu virheitä, itsekin sählään jatkuvasti. Mutta auta armias jos joku on tahallaan ääliö.

Viime viikolla jouduin pysähtymään suojatien päälle, kun en ollut taas ihan mukana tässä maailmassa. Tarkistin kyllä, ettei suojatielle ole tulijoita, mutta eiköhän hetken päästä jostain out of nowhere tule pyöräilijä ja mitä hän tekeekään kiertäessään autoani, näyttää keskisormea! Siis ziisus mikä idiootti! No minähän ajan sen perään, kunhan sieltä kolmion takaa pääsen ja näytän keskaria takaisin. Oli muuten jätkällä epäuskoinen ilme, kääntyi vielä toiseenkin kertaan katsomaan. Tässä vaiheessa näytin uudestaan keskisormea ja irvistin vielä päälle. No sehän lähti tulemaan kohti ja totta kai juutuin vielä valoihinkin tässä kohtaa. Mies pikkusen kirosi mua siinä vieressä ja mä vaan nauraa räkätin ja lopulta se juippikin tajusi jatkaa matkaansa. Siitäs sai.

Ärsyttäviä ovat myös vaanijat. Vaikka ajaisi itsekin lievää ylinopeutta, niin ne on persiissä kiinni silti. Aargh. Tänään tuli taas sellainen perään 80 alueella, vaikka nopeuteni oli 85km/h. Huomasin sitten, että edessä päin tulee 100 rajoitus ja näin tilaisuuden kostaa. Hiljensin vauhtini tasan 80:een ja köröttelin vaanijan edellä aina sinne satasen merkille asti, sitten vasta kiihdytin. Kun lain mukaan niin kuuluu toimia. Siitäs sai, vaanija.

Enkä toki jätä kostonhimoani vain liikenteeseen. Vastasin sille vittuiluviestin lähettäneelle asiakkaalle tänään ärsyttävän asiallisesti ja jätin sen kuittailut täysin huomiotta. Toivotin vielä aurinkoista kesää. Hahaa, kärsi paska!

Joko tai

Minä en tunne käsitettä kultainen keskitie. Minulle asiat on kaikki tai ei mitään, nyt tai ei koskaan, täysillä tai ei ollenkaan. Kaikki välimuodot tappavat minut tylsyyteen, tekevät hommasta kuin hommasta puurtamista, pakkopullaa, eikä motivaatio enää riitä.

En ymmärrä jahkailijoita, en millään. Mihin ne asiat miettimällä muuttuu? Minulla ne ainakin tuppaavat paisua aivan järjettömiin mittasuhteisiin, jos en toimi välittömästi.

Jos haluan koiranpennun, niin voin toki harkita asiaa puolivuotta. Tosin siinä vaiheessa haluan sitä niin paljon, että halkean. Ja olen hankkinut pari hiirtä ja possua siinä välissä aikani kuluksi.

Jos minä suutun jollekin, voin toki miettiä muutaman päivän ennen kuin reagoin. Siinä vaiheessa pääni on kuitenkin jo räjähtämispisteessä, olen tuplasti niin raivoissani kuin aluksi ja olen suututtanut miehenikin siinä välissä, pahaa oloani purkaessa.

Joten ensi kerralla kun käsket minun olla hätäilemättä, mieti kaksi kertaa kannattaako.

Positiivinen my ass, tänään ei jaksa

Että sapettaa. Tulen töihin ja asiakkaalta tullut heti sähköpostiin suoranainen vittuiluviesti. Kyllähän minä sen virheen tein, mutta olen sitä nyt noin sataan kertaan pahoitellut ja selittänyt syyn ja kyse ei ole mistään elämää suuremmasta asiasta kuitenkaan. Hyvin alkoi siis tämäkin viikko, ihan kuin viime viikossa ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Tällä hetkellä masentaa. Vielä pari viikkoa sitten kaikki oli hyvin, olin viimein alkanut toipua masennuksesta, minulla ei ollut mitään muistikuvaa millaista oli jaksaa tehdä töiden jälkeen jotain muuta kuin toivoa, että olisi jo ilta ja pääsisi nukkumaan ja samalla kuitenkin toivoa, ettei aamu tulisi. Ja sitten minä löysin elämän ilon. Minä jaksoin!

No addimaiseen tapaani tietysti päätin ottaa kaiken ilon tästä irti ja tehdä asioita joita todella haluan. Haluan toimia eläinten hyväksi ja koska tapani on kaikki tai ei mitään, tuli minusta äkkiä erään yhdistyksen hallituksen jäsen, varapuheenjohtaja ja otinpa yhden vastuutehtävänkin siihen lisäksi. Ihanaa, nyt riittää tekemistä ja saan purkaa energiani johonkin hyödylliseen! Ja paskan marjat. Kaksi viikkoa ja ihmiset ovat ihan kypsiä minuun. Ja minä en tajua miksi, en minä ole hoksannut tekeväni taas jotain väärin. Olen auttanut eläimiä tässä lyhyessä ajassa enemmän kuin he yhteensä ja silti minun toimintaani kritisoidaan.

Olen kuulemma liian hätäinen. Tulin mukaan liian nopeasti ja teen liian hätäisiä ratkaisuja. Mä teille hätäiset ratkaisut näytän. I quit.

ESOEM