Juuttumisia

Välillä ärsyttää juuttuminen. (Tuo sana muuten näyttää hölmöltä kirjoittaessa.) Juutun hyviin ja huonoihin juttuihin. Hyviin lasken innostumiset asioista ja huonoihin negatiiviset tunteet.

Tällä hetkellä olen juuttunut koiranpentujen myynti-ilmoituksiin. En kykene edes työntekoon, kun on pakko päivittää eri myyntipalstoja. Nentti (=normaali ihminen) varmaan kävisi nuo sivustot läpi kerran tai kaksi päivässä, minä käyn ne läpi kymmeniä kertoja päivässä. Rasittavaa, mutta minkäs teet. Eilen mietin, että mitenköhän sitä selviää taas elämästä kun se pentu on varattu, mitä minä sitten teen?? Mieskin meinasi hermostua kun oli vasta harkitsemassa koiranpennun ottoa, niin meinasi jo kieltää koko jutun "kun sä oot nyt jo tuommoinen!".

Edellinen juuttuminen koski talon ostoa, puolisen vuotta katselin ok-taloja useita kertoja päivässä, kunnes helmikuussa se oma talo löytyi. Sitä ennen taisin jumittaa AD/HD-asioissa, silloin kun tajusin, että tämä minua vaivaa ja piti selvittää siitä ihan kaikki.

Mutta kai minä tarvitsen tätä. Aina pitää olla joku projekti, jotain mitä odottaa, jotain mistä innostua. Harmi vain, ettei se ikinä pysy kohtuuden rajoissa. Mutta eipä taida käsite kohtuus olla addille olemassakaan.

Vauvauutisia

Meille tulee hauvavauva!

Mies antoi luvan. Sillä edellytyksellä, että possut unohdetaan vähäksi aikaa. Lupasin siirtää niiden kinuamisen ensi kesään.

Nyt etsin sopivaa pentua. Enpä ole pariin päivään muuta tehnytkään, kuin selaillut eri nettissivustoja. Sekarotuinen se tulee olemaan, luultavasti uros. Siitä pitäisi tulla aikuisena suurikokoinen, mielellään pörröinen nallekarhu. Metsästysrotuja ei saisi olla, joka hieman tietysti rajoittaa, sillä niitä näissä suomalaisissa sekoituksissa yleensä on. Luovutus olisi kauhen kiva olla heinäkuun puolessa välissä, kun mulla alkaa loma, mutta sille nyt ei sitten mahda mitään, jos The Pentu luovutetaan ennen tai jälkeen sen, sitten täytyy vaan sumplia vähän tuota yksinoloa.. Jos sitä vaikka jäisi äitiyslomalle. :D

Hih, mun ystävä jota näen nykyisin enää n. 2 kertaa vuodessa soitti ja kysyi siinä samalla missä olen nykyään töissä. Oli ihan hämmästynyt, kun kerroin olevani edelleen samassa paikassa kuin missä viimeksi olin kun nähtiin. Olen kyllä melkoisen ylpeä itsestäni 7.7. tulee vuosi täyteen täällä. Keväällä oli paha kriisi ja meinasin lopettaa, mutta työterveys pakotti takaisin. Jos sitä sitten loman jälkeen kattelis jotain uutta.. ;)

Täydellisyys

Haluaisin olla täydellinen. Sellainen omasta mielestäni täydellinen. Haluaisin toimia ja hoitaa asiat kuten olen päättänyt ne tehdä. En haluaisi aina huomata kuinka kaikki jäi taas kesken. Tai kuinka asiat on taas hoitamatta vaikka olen satoja kertoja päättänyt tehdä asialle jotain.

Olen niin väsynyt siihen, että en saa pidettyä kiinni edes itselleni antamistani lupauksista. Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi aina alkaa lipsumaan ja lopulta palaa takaisin siihen mistä lähdettiin? Miksi edes aloittaa, vain huomatakseen ettei taaskaan onnistunut?

Nyt minä muutun. Nyt minä teen. Tällä kertaa olen ihan tosissani. Tällä kertaa minä onnistun. Tuleekohan se kerta joskus vai sinnittelenkö minä turhaan? Onko kaikki yritykseni tuhoontuomittuja? Koska saa luovuttaa?

Nyt olis niinku juhlan paikka

Pääsen neurologisiin tutkimuksiin!! :) :)

Taysista tuli kirje, jossa kutsuvat minut tapaamaan erikoislääkäriä ja psykologia. No eihän se tietysti välttämättä tutkimuksiin johda, mutta toivo ainakin heräsi.. Jospa se dg sieltä tippuisi vielä jonain päivänä. Toivoivat, että otan jonkun läheisen mukaan joka tietää tilanteeni. Täytyy raahata tuo mies kertomaan kuinka kamala olen ja kuinka minun kanssa on täysin mahdotonta elää.

Ah, olen niin iloinen tästä!

Onks pakko jos ei haluu?

Nimittäin syödä. Oon niin kyllästynyt koko touhuun, ettei tosikaan.

Töissä pitäisi puolen päivän aikoihin pitää ruokatauko. Ihan kiva, mielelläni häippäsen työpisteeltäni pois hetkeksi. Mutta minne? Voi luoja sitä tuskan määrää, kun pitäisi keksiä mitä sitä taas söisi. Liioittelematta minulla menee tunti tai toinenkin joka päivä tätä asiaa pohtiessa. Vääntelehdin tuolissani, enkä pysty keskittymään työntekoon, mistään ei tule mitään. Miksi, voi miksi minun on pakko syödä? Alkaa olla jo iltapäivä ja maha huutaa armoa, lähden kävelemään vailla päämäärää, tuskailen vielä ulkona valinnan vaikeutta ja lopulta päädyn taas ostamaan seitsemällä eurolla paninin ja juoman, vaikken edes haluaisi.

Eväät on auttaneet tätä ongelmaa hieman, silloin ei tarvitse miettiä yhtään mitään, senkus marssii kahvihuoneeseen ja lappaa ruokaa napaansa. Paitsi jos ei teekään mieli.

Töiden jälkeen istumme miehen kanssa autossa matkalla kotiin. Alkaa jokapäiväinen keskustelu.
Mies: "Mitäs me tänään syödään?"
Addi: "En tiedä."
Mies: "No mitä sun tekee mieli?"
Addi: "En tiedä, keksi sä."
Mies: "No käykö jauhelihakeitto?"
Addi: "Ääh, ei mun tee mieli."
Mies: "No entä lihapullat?"
Addi: "En mä jaksa tehdä."
Mies: "Sano sitten mitä sä haluat."
Addi: *istuu hiljaa 10 minuuttia*
Addi: "Onks pakko syödä jos ei haluu?"

Material girl

Eilen meinasi kyllä tulla maailmanloppu, kun en keksinyt mitä laitan päälleni Ideaparkiin. Olin aivan järkyttynyt, kun tajusin, ettei mulla ole mitään päällepantavaa. Kuinka ihminen voi elää näin? Itkin ja kiukuttelin siinä sitten hyvän tovin ja mieskin alkoi jo hermostua, vaikka omistaakin lehmän hermot. Sitten aloin miettimään. Että minua ärsyttää ihmiset jotka vain valittavat, eikä silti tee asioille mitään. Siispä shoppailemaan!

Olimme sopivasti menossa Ideaparkiin, tosin hakemaan 2,5kk siellä odotellutta tietokonepöytää, eikä rahaa ollut yhtään. Mutta kun en minä kestä jos en nyt heti paikalla saa uusia vaatteita, joten ei kun Visa vinkumaan.

Lopputulos: 1 kengät, 1 hame, 1 housut, 3 paitaa, 1 parempi mieli, 0 tietokonepöytää, koska varasto oli mennyt kiinni minun shoppailuni aikana.

Addi kohtaa vertaisensa

Kaksi addia päättivät alkaa tekemään yhteistä projektia.

Teoriassahan tämä on aivan loistava idea. Kaksi innokasta, mielikuvitusrikasta ja energistä ihmistä lyövät viisaat päänsä yhteen ja saavat mielettömän hienon lopputuloksen aikaiseksi.

Käytännössä se ei kuitenkaan toimi ihan näin. Kun alkuinnostuksen jälkeen on pidetty taukoa puolisen vuotta milloin kenenkin aikaansaamattomuuden vuoksi, niin projekti pääsee vihdoin käyntiin. Mutta kun kommunikointi tapahtuu messengerin välityksellä, niin hankaluudet alkavat.

Ei ole kerta eikä kaksi kun huomaamme tiuskivamme toisillemme. Kun alamme selvittämään mistä nyt on suututtu, paljastuu asia väärinkäsitykseksi, toinen on joko kirjoittanut epäselvästi tai toinen ymmärtänyt väärin. Usein molempia. Aikaahan se vie, kun vähän väliä joutuu puimaan asioita, eikä kumpikaan tajua mitä tapahtui.

Ideoiminen on myös jokseenkin työlästä, kun keskustelut menevät jotakuinkin näin:
Addi1: Kokeillaankos niin, että laitetaan yksi kuva tuohon oikealle ja teksti vasemmalle?
Addi2: No jos haluat sen yhdellä kuvalla, niin kannattaisi laittaa kuva sitten oikealle ja teksti vasemmalle.
Addi1: No niinhän mä just sanoin!
Addi2: Oho, niinpäs sanoitkin.

Mutta vaikka tuo idean loistavuus ei ihan kaikilta osin pidä paikkaansa, niin mielettömän hieno lopputulos me ainakin saadaan aikaiseksi. Jonakin päivänä.

Kiitos S yhteistyöstä! :)

Tyhjäkäyntiä

Kuinkakohan paljon energiaa kuluu siihen, että näyttää siltä, että tekisi töitä? Kuluukohan siihen enemmän kuin jos oikeasti tekisi niitä? Kun ei nyt taas oikein inspiroi, netti pitäisi kieltää työpaikoilla! (<- perun sanani välittömästi.)

Mutta tarkemmin ajatellen taito se on tämäkin. Kuinka moni saa 3/4 työpäivästään kulutettua saamatta aikaiseksi yhtään mitään? Veikkaanpa ettei kovin moni. Ja kun tähän lisätään se, että kaikki hommat kuitenkin hoituu ajallaan (viimetipassakin on ajallaan!), niin moni olisi kateellinen.

Jälleen kerran siis pääsemme siihen lopputulokseen, että addit ovat muita parempia. Miten minä voinkin kyseenalaistaa tämän jatkuvasti?

Kosto elää, muahahaa!

Olen kuulemma hullu kuski. En siksi että räyhäisin ratissa tai kaahailsin tai ottaisin typeriä riskejä. Minun hulluuteni tulee kostonhimosta. Minä ymmärrän täysin, että liikenteessä sattuu virheitä, itsekin sählään jatkuvasti. Mutta auta armias jos joku on tahallaan ääliö.

Viime viikolla jouduin pysähtymään suojatien päälle, kun en ollut taas ihan mukana tässä maailmassa. Tarkistin kyllä, ettei suojatielle ole tulijoita, mutta eiköhän hetken päästä jostain out of nowhere tule pyöräilijä ja mitä hän tekeekään kiertäessään autoani, näyttää keskisormea! Siis ziisus mikä idiootti! No minähän ajan sen perään, kunhan sieltä kolmion takaa pääsen ja näytän keskaria takaisin. Oli muuten jätkällä epäuskoinen ilme, kääntyi vielä toiseenkin kertaan katsomaan. Tässä vaiheessa näytin uudestaan keskisormea ja irvistin vielä päälle. No sehän lähti tulemaan kohti ja totta kai juutuin vielä valoihinkin tässä kohtaa. Mies pikkusen kirosi mua siinä vieressä ja mä vaan nauraa räkätin ja lopulta se juippikin tajusi jatkaa matkaansa. Siitäs sai.

Ärsyttäviä ovat myös vaanijat. Vaikka ajaisi itsekin lievää ylinopeutta, niin ne on persiissä kiinni silti. Aargh. Tänään tuli taas sellainen perään 80 alueella, vaikka nopeuteni oli 85km/h. Huomasin sitten, että edessä päin tulee 100 rajoitus ja näin tilaisuuden kostaa. Hiljensin vauhtini tasan 80:een ja köröttelin vaanijan edellä aina sinne satasen merkille asti, sitten vasta kiihdytin. Kun lain mukaan niin kuuluu toimia. Siitäs sai, vaanija.

Enkä toki jätä kostonhimoani vain liikenteeseen. Vastasin sille vittuiluviestin lähettäneelle asiakkaalle tänään ärsyttävän asiallisesti ja jätin sen kuittailut täysin huomiotta. Toivotin vielä aurinkoista kesää. Hahaa, kärsi paska!

Joko tai

Minä en tunne käsitettä kultainen keskitie. Minulle asiat on kaikki tai ei mitään, nyt tai ei koskaan, täysillä tai ei ollenkaan. Kaikki välimuodot tappavat minut tylsyyteen, tekevät hommasta kuin hommasta puurtamista, pakkopullaa, eikä motivaatio enää riitä.

En ymmärrä jahkailijoita, en millään. Mihin ne asiat miettimällä muuttuu? Minulla ne ainakin tuppaavat paisua aivan järjettömiin mittasuhteisiin, jos en toimi välittömästi.

Jos haluan koiranpennun, niin voin toki harkita asiaa puolivuotta. Tosin siinä vaiheessa haluan sitä niin paljon, että halkean. Ja olen hankkinut pari hiirtä ja possua siinä välissä aikani kuluksi.

Jos minä suutun jollekin, voin toki miettiä muutaman päivän ennen kuin reagoin. Siinä vaiheessa pääni on kuitenkin jo räjähtämispisteessä, olen tuplasti niin raivoissani kuin aluksi ja olen suututtanut miehenikin siinä välissä, pahaa oloani purkaessa.

Joten ensi kerralla kun käsket minun olla hätäilemättä, mieti kaksi kertaa kannattaako.

Positiivinen my ass, tänään ei jaksa

Että sapettaa. Tulen töihin ja asiakkaalta tullut heti sähköpostiin suoranainen vittuiluviesti. Kyllähän minä sen virheen tein, mutta olen sitä nyt noin sataan kertaan pahoitellut ja selittänyt syyn ja kyse ei ole mistään elämää suuremmasta asiasta kuitenkaan. Hyvin alkoi siis tämäkin viikko, ihan kuin viime viikossa ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Tällä hetkellä masentaa. Vielä pari viikkoa sitten kaikki oli hyvin, olin viimein alkanut toipua masennuksesta, minulla ei ollut mitään muistikuvaa millaista oli jaksaa tehdä töiden jälkeen jotain muuta kuin toivoa, että olisi jo ilta ja pääsisi nukkumaan ja samalla kuitenkin toivoa, ettei aamu tulisi. Ja sitten minä löysin elämän ilon. Minä jaksoin!

No addimaiseen tapaani tietysti päätin ottaa kaiken ilon tästä irti ja tehdä asioita joita todella haluan. Haluan toimia eläinten hyväksi ja koska tapani on kaikki tai ei mitään, tuli minusta äkkiä erään yhdistyksen hallituksen jäsen, varapuheenjohtaja ja otinpa yhden vastuutehtävänkin siihen lisäksi. Ihanaa, nyt riittää tekemistä ja saan purkaa energiani johonkin hyödylliseen! Ja paskan marjat. Kaksi viikkoa ja ihmiset ovat ihan kypsiä minuun. Ja minä en tajua miksi, en minä ole hoksannut tekeväni taas jotain väärin. Olen auttanut eläimiä tässä lyhyessä ajassa enemmän kuin he yhteensä ja silti minun toimintaani kritisoidaan.

Olen kuulemma liian hätäinen. Tulin mukaan liian nopeasti ja teen liian hätäisiä ratkaisuja. Mä teille hätäiset ratkaisut näytän. I quit.

ESOEM