Ulkona on kaunis ilma. Aurinko paistaa. Jos ei jumituttaisi, niin lähtisin koirien kanssa kävelemään ja nauttimaan siitä. Ehkä myöhemmin. Nyt pitäisi hoitaa muitakin asioita, kuten valmistaa illan luentomateriaali. Eikä lainkaan viimetipassa..
Viime viikko meni hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Alkuviikon ahdistuksen jälkeen koetin jälleen kerran paeta tilannetta "mitä en mieti, sitä ei ole"-olotilaan, kunnes oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Viimeisenä mahdollisena päivänä, tietenkin. Nyt on asiat taas jotakuinkin järjestyksessä, vaikka eniten tässä turhauttikin -ja turhauttaa edelleen- se, ettei tämä taatusti ole viimeinen kerta kun joudun vastaavaan tilanteeseen. Toivon pian pääseväni psykoterapiaan, jotta voisin oppia uusia käytösmalleja, yksin en siihen pysty.
Minulla oli täällä pieni vauvakin hoidossa yksi päivä. Oli muuten väsyttävää puuhaa, ei sitä osaa ajatellakaan, kuinka raskasta nelikuisen viihdyttäminen voi olla. Etenkin vajailla yöunilla. Mutta oli se toisaalta kivaakin. Toi kivasti rytmiä päivään, oli pakko touhuta, ei ollut mahdollisuutta jumittua koneelle pitkäksi aikaa kerrallaan. Varmasti ajan kanssa siihen jopa tottuisi, eikä se tuntuisi enää niin raskaalta. Pienen pieni vauvakuume nostaa päätään, mutta josko sitä nyt vielä miettisi. En tiedä haluanko siirtää geenejäni eteenpäin.
Nyt luentomateriaalin kimppuun.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Selviytymiskriisi
Tänään olen vellonut suuren ahdistuksen vallassa. Niin paljon hoitamatta jääneitä asioita, jotka kaatuvat pian niskaani. En tiedä miten selviän. Miksen voinut hoitaa niitä silloin kun oli aika? En voi kertoa tästä asianosaisille, minulla ei ole toimimattomuudelleni mitään selitystä. Tarvitsen tekosyitä! Tarvitsen terapiaa, jotta tämä kuvio ei toistuisi aina uudestaan ja uudestaan. Olen vältellyt näiden asioiden ajattelemista ahdistuksen vuoksi. Miksi välttelin, olisin saattanut kyetä selvittämään ne vielä! Nyt täytyy pakoilla, miettiä tekosyitä. Aikaa ei ole paljoa, kohta kaikki kaatuu päälle. Miten minä selviän? Miksi minulle aina käy näin?
Mies totesi tänään, että olin paljon iloisempi kun kävin töissä. Nyt kun hän tulee töistä kotiin, hän näkee iltapäivään asti nukkuneen, yhä aamujumitusta potevan väsyneen naisen, joka vain valittaa kuinka pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta mitään ei saa tehdyksi. Minä en haluaisi olla tällainen.
Tämä herätti minut pohtimaan. Oliko minulla oikeasti asiat paremmin ennen sairaslomaa? En usko. Silloin olin ahdistunut töissä. Silloin olin siellä paniikissa hoitamattomien asioiden takia, silloin velloin yksin ahdistuksissani kun en saanut mitään tehdyksi. Ei silloin ollut yhtään helpompaa, ahdistus vain hellitti kotona, kun pääsin pakoon sitä kaikkea.
Minä en tiedä mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. En pärjää töissä, mutta en pärjää kotona sen paremmin. Yrittäjänäkään en pärjää, vaikka sitä tässä haparoiden koitan toteuttaa. Minusta ei ole tähän maailmaan, miksi minun ei voida jo antaa vain olla?
Mies totesi tänään, että olin paljon iloisempi kun kävin töissä. Nyt kun hän tulee töistä kotiin, hän näkee iltapäivään asti nukkuneen, yhä aamujumitusta potevan väsyneen naisen, joka vain valittaa kuinka pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta mitään ei saa tehdyksi. Minä en haluaisi olla tällainen.
Tämä herätti minut pohtimaan. Oliko minulla oikeasti asiat paremmin ennen sairaslomaa? En usko. Silloin olin ahdistunut töissä. Silloin olin siellä paniikissa hoitamattomien asioiden takia, silloin velloin yksin ahdistuksissani kun en saanut mitään tehdyksi. Ei silloin ollut yhtään helpompaa, ahdistus vain hellitti kotona, kun pääsin pakoon sitä kaikkea.
Minä en tiedä mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. En pärjää töissä, mutta en pärjää kotona sen paremmin. Yrittäjänäkään en pärjää, vaikka sitä tässä haparoiden koitan toteuttaa. Minusta ei ole tähän maailmaan, miksi minun ei voida jo antaa vain olla?
torstai 4. maaliskuuta 2010
Unihäiriö
Olen aina tiennyt, ettei vuorokausirytmini ole normaali. Ihan jo ala-asteella kesälomilla valvoin yöt ja nukuin päivät. Herääminen on aina ollut tuskaa, välillä jopa mahdotonta. Ylä-asteella se meni siihen, että ehdin kouluun siinä ruokiksen aikoihin. Töihin olen useimmiten selvitytynyt ajoissa, mutta on niitäkin kertoja, etten kertakaikkiaan ole herännyt kelloon tai olen sammuttanut sen unissani. Minun pitää muutenkin torkuttaa vähintään puoli tuntia, en millään pysty nousemaan heti kellon soitua.
Osastohoidossa ollessani tästä tuli puhetta lääkärin kanssa. Hän puhui siitä unihäiriönä. Eilen kun kävin tällä samaisella lääkärillä, hän kysyi onko tätä unihäiriötä koskaan yritetty hoitaa melamiinilla (meniköhän oikein, joku sellainen kuitenkin). En ollut edes tiennyt, että tähän voisi olla hoitoa, olin kuvitellut vain olevani ilta-ihmisiä, mutta kuulemma minulla on viivästynyt vuorokausirytmi ja sain nyt sitten lääkkeen siihen. Minun on hyvin, hyvin vaikea uskoa, että tämä ongelma ratkeisi ikinä. Voiko lääke oikeasti auttaa ja miksei kukaan ole antanut minulle sitä lääkettä aikaisemmin?!
Tämän aamun perusteella lääke tulee todella tarpeeseen, kunhan vain saan aikaiseksi käydä ostamassa sitä. Menin nukkumaan siinä puolenyön aikoihin ja mies herätti minut aamulla kauhealla vouhotuksella. Hänen puhelimensa oli pudonnut vessanpönttöön ja hän tarvitsisi minun puhelimeni mukaan töihin. Minulla ei ole muuta herätyskelloa kuin kännykkäni, mutta koska minulla ei mitään menoa ollut, annoin puhelimeni, miettien että mahdankohan herätä ikinä. Jossain vaiheessa heräsin kyllä ja oli tarkoitus noustakin, mutta koska en siihen heti kykene, eikä minulla ollut sitä torkutinta, niin nukahdin uudestaan. Kun sitten jälleen heräsin, oli ihan sellainen olo, että kellon täytyy olla tosi paljon. Veikkailin että lähemmäs yksi, mutta toivoin hartaasti, että alle puolenpäivän. Ja kilinkellit! Raahauduin alakertaan katsomaan kelloa ja se oli jo puoli kolme. Siis puoli kolme! Käsittämätöntä! Ja minä kun olisin voinut hyvin jatkaakin vielä unia, pakotin itseni ylös. Kiltti lääke, tee ihmeitä!
Osastohoidossa ollessani tästä tuli puhetta lääkärin kanssa. Hän puhui siitä unihäiriönä. Eilen kun kävin tällä samaisella lääkärillä, hän kysyi onko tätä unihäiriötä koskaan yritetty hoitaa melamiinilla (meniköhän oikein, joku sellainen kuitenkin). En ollut edes tiennyt, että tähän voisi olla hoitoa, olin kuvitellut vain olevani ilta-ihmisiä, mutta kuulemma minulla on viivästynyt vuorokausirytmi ja sain nyt sitten lääkkeen siihen. Minun on hyvin, hyvin vaikea uskoa, että tämä ongelma ratkeisi ikinä. Voiko lääke oikeasti auttaa ja miksei kukaan ole antanut minulle sitä lääkettä aikaisemmin?!
Tämän aamun perusteella lääke tulee todella tarpeeseen, kunhan vain saan aikaiseksi käydä ostamassa sitä. Menin nukkumaan siinä puolenyön aikoihin ja mies herätti minut aamulla kauhealla vouhotuksella. Hänen puhelimensa oli pudonnut vessanpönttöön ja hän tarvitsisi minun puhelimeni mukaan töihin. Minulla ei ole muuta herätyskelloa kuin kännykkäni, mutta koska minulla ei mitään menoa ollut, annoin puhelimeni, miettien että mahdankohan herätä ikinä. Jossain vaiheessa heräsin kyllä ja oli tarkoitus noustakin, mutta koska en siihen heti kykene, eikä minulla ollut sitä torkutinta, niin nukahdin uudestaan. Kun sitten jälleen heräsin, oli ihan sellainen olo, että kellon täytyy olla tosi paljon. Veikkailin että lähemmäs yksi, mutta toivoin hartaasti, että alle puolenpäivän. Ja kilinkellit! Raahauduin alakertaan katsomaan kelloa ja se oli jo puoli kolme. Siis puoli kolme! Käsittämätöntä! Ja minä kun olisin voinut hyvin jatkaakin vielä unia, pakotin itseni ylös. Kiltti lääke, tee ihmeitä!
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Kenen vastuu?
Haluaisin hieman avautua Suomen hoitojärjestelmästä. Itse koen saaneeni ihan kohtalaisen hyvää hoitoa, etenkin nyt kun asiat ovat vihdoin edenneet. Mutta.. jos en olisi itse tiennyt mikä minua vaivaa, minua hoidettaisiin vieläkin masennuspotilaana. Itse sain lääkäreitä valistaa adhd:sta ja kertoa miten asiassa tulisi edetä. Minua pompoteltiin lääkäriltä toiselle ja kaikille sain kertoa ihan samat asiat. Jotkut tajusivat mistä on kyse, jotkut vähättelivät. Taistelin kuitenkin asian puolesta ja lopulta pääsin kunnon tutkimuksiin. Entä jos en olisi jaksanut?
Epäilen että ystävälläni on adhd, hän epäilee sitä myös itse. Hänellä ei kuitenkaan ole voimia lähteä taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Häntä on hoidettu masennuspotilaana yhdeksän vuotta. Yhdeksän vuotta hän on syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt satunnaisesti terapiassa. Yhdeksän vuoden jälkeenkään hän ei koe saaneensa noista mitään apua. Mikä on yhteiskunnan vastuu? Miksi kukaan ei ole ottanut selvittääkseen mikä hänellä on oikeasti taustalla? Miksi ketään ei kiinnosta, ettei lääkkeistä ole apua? Miksi kukaan ei ota mitään vastuuta sairaasta ihmisestä, jonka elämä on aivan sekaisin ja jolla ei ole voimia taistella?
Ystäväni asuu yksin pienen vauvan kanssa ja koettaa selviytyä arjesta päivä kerrallaan. Ja minä en voi kuin toivoa, että hän jaksaisi.
Epäilen että ystävälläni on adhd, hän epäilee sitä myös itse. Hänellä ei kuitenkaan ole voimia lähteä taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Häntä on hoidettu masennuspotilaana yhdeksän vuotta. Yhdeksän vuotta hän on syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt satunnaisesti terapiassa. Yhdeksän vuoden jälkeenkään hän ei koe saaneensa noista mitään apua. Mikä on yhteiskunnan vastuu? Miksi kukaan ei ole ottanut selvittääkseen mikä hänellä on oikeasti taustalla? Miksi ketään ei kiinnosta, ettei lääkkeistä ole apua? Miksi kukaan ei ota mitään vastuuta sairaasta ihmisestä, jonka elämä on aivan sekaisin ja jolla ei ole voimia taistella?
Ystäväni asuu yksin pienen vauvan kanssa ja koettaa selviytyä arjesta päivä kerrallaan. Ja minä en voi kuin toivoa, että hän jaksaisi.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Hyvä päivä
Tänään on ollut hyvä päivä. Aamulla tuntui, että jumittamiseksi menee taas, mutta kun mies kirjaimellisesti potki mua perseelle sen verran, että sain lääkkeet otettua, niin johan lähti päivä käyntiin. Käytiin koirien kanssa lenkillä pellolla ja ne saivat kirmata sydämensä kyllyydestä. Voi että minulla on aina hyvä mieli, kun katson kuinka ne nauttivat! Voi kun kykenisin tarjoamaan tuon niille joka päivä! Toivon todella, että nyt kun päivätyö jää pois häiritsemästä elämää, niin koirat saavat säästetyn ajan lyhentämättömänä itselleen. Tekisi mieli sanoa, että lupaan, mutta en voi kuin toivoa, että minusta on siihen. Ja kaikkeen muuhun.
Olin kyllä paljon onnellisempi ja huolettomampi silloin kun oikeasti uskoin aina kykeneväni kaikkeen. Nykyään olen aivan liian tietoinen tilastani. Ennen mottoni oli "koska hän ei tiennyt, että se oli mahdoton tehtävä, hän meni ja teki sen", sellainen minä olin. Nykyään tiedän, että epäonnistun kuitenkin, asioista innostuminenkaan ei ole enää samanlaista, vaan sitä varjostaa aina pelko. Onko minusta sittenkään tähän?
Mutta nyt en välitä siitä, vaan nautin hyvästä päivästä.
Olin kyllä paljon onnellisempi ja huolettomampi silloin kun oikeasti uskoin aina kykeneväni kaikkeen. Nykyään olen aivan liian tietoinen tilastani. Ennen mottoni oli "koska hän ei tiennyt, että se oli mahdoton tehtävä, hän meni ja teki sen", sellainen minä olin. Nykyään tiedän, että epäonnistun kuitenkin, asioista innostuminenkaan ei ole enää samanlaista, vaan sitä varjostaa aina pelko. Onko minusta sittenkään tähän?
Mutta nyt en välitä siitä, vaan nautin hyvästä päivästä.
perjantai 26. helmikuuta 2010
Nyt on sitten diagnoosi
Kirjoittaminen on jäänyt, se aloittamisen vaikeus.. Nyt kuitenkin pitäisi skarpata, sillä minun olisi hyvä pitää päiväkirjaa ihan sitäkin varten, että osaan kertoa jotain lääkärilleni viikon kuluttua kun minulla on sinne aika.
Pääsin kaksi viikkoa sitten osastotutkimuksista ja sain kuin sainkin diagnoosin. Minua haastateltiin, käytiin elämääni, vaikeuksiani läpi ja tarkkailtiin, havainnoitiin. Kaksi viikkoa siellä olin ja tapani mukaan pakkasin kamani ja lähdin päivää ennen jakson päättymistä, koska suutuin. Menin kuitenkin seuraavana päivänä loppuhaastatteluun kuulemaan mitä minusta on saatu selville ja diagnoosi oli tarkkaavaisuushäiriö (ei vielä varmaa onko add vai adhd) ja persoonallisuushäiriö (piirteitä useista).
Päätin aloittaa uuden elämän sairaalasta päästyäni, kuten hyvin usein ennenkin. NYT minä alan pitämään kotia kunnossa, NYT minä opettelen pärjäämään töissä. No tämä elämänmuutos ei päässyt edes alkuun, kun kotiin päästyäni tilanne oli ennallaan. Ensimmäisen viikon vain jumitin, enkä saanut mitään aikaiseksi. Seuraava viikko sujui kyllä huimasti paremmin, sillä otin kokeesti pitkästä aikaa Concertan. Lääkärit olivat typerien palikkatestien perusteella päätelleet, ettei se toimi minulla niin kuin pitäisi ja minä olin alkanut uskomaan. Pärjäsinhän osastojaksonkin ilman. En ottanut huomioon, että siellä minun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Tajusin jälleen miten suuri apu lääkkeestä on, sanoivat muut mitä sanoivat, ja olen siitä lähtien syönyt sitä jälleen säännöllisesti.
Päähänpistojani se ei kyllä ole poistanut. Kun sain pidettyä kotia paremmassa kunnossa, niin tajusin että se olisi mukavampaa, jos olisi kivempi sisustus. Niinpä maalasin keittiönkaapit valkoisiksi, ostin dc-fix-muovia tasoihin ja revin kylppäristä tapetit puoliksi irti. Pitäisi vielä maalata toinen kerros, laittaa muovit tasoihin ja repiä loput tapetit ja tapetoidakin se vessa. Mutta kun ei mua enää huvita. Mies kyllä repii pelihousunsa jos en tee tätä projektia loppuun, se meinasi repiä jo projektin aloittamisesta. Onneksi sairasloma jatkuu vielä..
Olen kyllä tajunnut, etten pärjää töissä lainkaan. Ainakaan tuossa nykyisessä. En ole vielä irtisanoutunut, mutta yritys lähtee toimimaan kokopäiväisenä maaliskuun puolessa välissä. Siihen mennessä on uskallettava viedä irtisanomisilmoitus töihin ja lähteä kokeilemaan siipiään sellaisessa missä on oikeasti hyvä ja mitä tykkää tehdä. Voi kun vain jaksaisin tehdä kaikki vaadittavat paperihommat kunnolla ja pitää meteliä itsestäni riittävästi. Sitten kyllä pärjään. Mutta ei se selviä kuin kokeilemalla, joten kokeiltava se on.
Avohoito ja kongitiivinen psykoterapia on seuraavat askeleet kuntoutumiseen. Toivon, että vielä joskus saisin elämäni hallintaan, vaikkakaan tieytyistä adhd:n mukana tulevista piirteistäni en koskaan halua luopua. On tässä paljon hyvääkin.
Pääsin kaksi viikkoa sitten osastotutkimuksista ja sain kuin sainkin diagnoosin. Minua haastateltiin, käytiin elämääni, vaikeuksiani läpi ja tarkkailtiin, havainnoitiin. Kaksi viikkoa siellä olin ja tapani mukaan pakkasin kamani ja lähdin päivää ennen jakson päättymistä, koska suutuin. Menin kuitenkin seuraavana päivänä loppuhaastatteluun kuulemaan mitä minusta on saatu selville ja diagnoosi oli tarkkaavaisuushäiriö (ei vielä varmaa onko add vai adhd) ja persoonallisuushäiriö (piirteitä useista).
Päätin aloittaa uuden elämän sairaalasta päästyäni, kuten hyvin usein ennenkin. NYT minä alan pitämään kotia kunnossa, NYT minä opettelen pärjäämään töissä. No tämä elämänmuutos ei päässyt edes alkuun, kun kotiin päästyäni tilanne oli ennallaan. Ensimmäisen viikon vain jumitin, enkä saanut mitään aikaiseksi. Seuraava viikko sujui kyllä huimasti paremmin, sillä otin kokeesti pitkästä aikaa Concertan. Lääkärit olivat typerien palikkatestien perusteella päätelleet, ettei se toimi minulla niin kuin pitäisi ja minä olin alkanut uskomaan. Pärjäsinhän osastojaksonkin ilman. En ottanut huomioon, että siellä minun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Tajusin jälleen miten suuri apu lääkkeestä on, sanoivat muut mitä sanoivat, ja olen siitä lähtien syönyt sitä jälleen säännöllisesti.
Päähänpistojani se ei kyllä ole poistanut. Kun sain pidettyä kotia paremmassa kunnossa, niin tajusin että se olisi mukavampaa, jos olisi kivempi sisustus. Niinpä maalasin keittiönkaapit valkoisiksi, ostin dc-fix-muovia tasoihin ja revin kylppäristä tapetit puoliksi irti. Pitäisi vielä maalata toinen kerros, laittaa muovit tasoihin ja repiä loput tapetit ja tapetoidakin se vessa. Mutta kun ei mua enää huvita. Mies kyllä repii pelihousunsa jos en tee tätä projektia loppuun, se meinasi repiä jo projektin aloittamisesta. Onneksi sairasloma jatkuu vielä..
Olen kyllä tajunnut, etten pärjää töissä lainkaan. Ainakaan tuossa nykyisessä. En ole vielä irtisanoutunut, mutta yritys lähtee toimimaan kokopäiväisenä maaliskuun puolessa välissä. Siihen mennessä on uskallettava viedä irtisanomisilmoitus töihin ja lähteä kokeilemaan siipiään sellaisessa missä on oikeasti hyvä ja mitä tykkää tehdä. Voi kun vain jaksaisin tehdä kaikki vaadittavat paperihommat kunnolla ja pitää meteliä itsestäni riittävästi. Sitten kyllä pärjään. Mutta ei se selviä kuin kokeilemalla, joten kokeiltava se on.
Avohoito ja kongitiivinen psykoterapia on seuraavat askeleet kuntoutumiseen. Toivon, että vielä joskus saisin elämäni hallintaan, vaikkakaan tieytyistä adhd:n mukana tulevista piirteistäni en koskaan halua luopua. On tässä paljon hyvääkin.
maanantai 7. joulukuuta 2009
Elämä voittaa jälleen
Tein havainnon. Jos ottaa Efexorin illalla, niin on virkeämpi aamulla. En tiedä kuka on keksinyt, että se pitäisi ottaa nimenomaan aamulla. Minä olen päättänyt uhmata tätäkin ja otan vastedeskin pillerini illalla. En ole ikinä herännyt niin helposti kuin nyt viimeisen viikon aikana. En ole sammuttanut torkkua unissani, enkä nukahtanut kellon sammuttamisen jälkeen, kun olen jo päättänyt nousta. Ei minua vieläkään huvita nousta, mutta minä pystyn siihen.
Teen tässä myös paluuta 54mg Concertaan. Olen siis nyt ottanut aamulla 36mg ja iltapäivällä 18mg, jos muistan. Mutta tuntuu ettei sillä ole suurtakaan vaikutusta, liekö toleranssi kasvanut vai mitä, mutta olen aika monena päivänä jättänyt ottamatta kokonaan, kun tuntuu että se on ihan se ja sama. Nyt siis olen palannut täysin vanhaan malliin ja mahdollisesti elän ylistimulaatiossa. Mutta mitä sen on väliä, jos kerran elämänlaatuni paranee tällä yhdistelmällä huimasti.
Olen kauheassa ristiriidassa töiden lopettamisen kanssa. Nyt kun elämä alkoi jälleen voittaa, tämä työkään ei ahdista niin paljoa. Tulee sellainen olo, että sama kai se olisi täällä vielä roikkua. Ja sitten iskee pakokauhu, minähän nimenomaan haluan pois tästä oravanpyörästä! Mutta onhan se riski.. Mutta koska sitten jos ei nyt.. Mutta kun miehelläkään ei ole pysyvää työpaikkaa.. Mutta minä olen laskenut että me pärjätään.. Entä jos en saakaan mitään aikaiseksi, kun kukaan ei ole vaatimassa minulta mitään.. No totta kai saan, kun muuten ei tule rahaa.. Mutta entä jos, entä jos, entä jos.. AAARGH!!
Teen tässä myös paluuta 54mg Concertaan. Olen siis nyt ottanut aamulla 36mg ja iltapäivällä 18mg, jos muistan. Mutta tuntuu ettei sillä ole suurtakaan vaikutusta, liekö toleranssi kasvanut vai mitä, mutta olen aika monena päivänä jättänyt ottamatta kokonaan, kun tuntuu että se on ihan se ja sama. Nyt siis olen palannut täysin vanhaan malliin ja mahdollisesti elän ylistimulaatiossa. Mutta mitä sen on väliä, jos kerran elämänlaatuni paranee tällä yhdistelmällä huimasti.
Olen kauheassa ristiriidassa töiden lopettamisen kanssa. Nyt kun elämä alkoi jälleen voittaa, tämä työkään ei ahdista niin paljoa. Tulee sellainen olo, että sama kai se olisi täällä vielä roikkua. Ja sitten iskee pakokauhu, minähän nimenomaan haluan pois tästä oravanpyörästä! Mutta onhan se riski.. Mutta koska sitten jos ei nyt.. Mutta kun miehelläkään ei ole pysyvää työpaikkaa.. Mutta minä olen laskenut että me pärjätään.. Entä jos en saakaan mitään aikaiseksi, kun kukaan ei ole vaatimassa minulta mitään.. No totta kai saan, kun muuten ei tule rahaa.. Mutta entä jos, entä jos, entä jos.. AAARGH!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
