Lääkitys kohdillaan?

Tänään on hyvä päivä. Kokeilin tänään yhdistelmää kunnollinen aamiainen ja 2x18mg Concerta. Toimii mielestäni paremmin aamiaisen kanssa kuin ilman, olen oikeasti aikaansaavempi ja virkeämpi, en jumitu. Täytynee ottaa vakkariohjelmistoon tuo, olen vain aina ollut todella huono syömään aamuisin, mutta yritetään! Onneksi voin sentään syödä vasta töissä, en todellakaan olisi valmis heräämään yhtään aiemmin sen takia, joku roti sentään. Lounaan jälkeen sitten vielä yksi Concerta, katsotaan mikä vaikutus sillä on tänään.

Aiemminhan söin 54mg kerran päivässä. Nyt muutettiin näin, koska psykiatrit arvioivat, että saatan olla ylistimuloitunut, kun on vielä efexorkin stimuloimassa. Tämä kuulemma voisi selittää sen, että neurologiset testit onnistuivat paremmin ilman C:tä kuin sen kanssa. Olen kyllä itsekin havainnut, että sillä annoksella homma meni vähän yli, muutuin flekusta hyperiksi, mikä ei liene tarkoitus, vaikka paremmin arki sujuikin kuin ilman.

Semmoinen vielä jännittää kovasti, kun alettiin vähentämään efexoria. Viime viikko oli ihan ok, kun vähennettiin 150mg:sta neljännes pois. Tänään vähensin sen puoleen ja se ei ole aiemminkaan ollut riittävä määrä, siis noin masennuksen kannalta. Entä jos masennun taas? Cipralex kuulemma annetaan tilalle, kun E on purettu kokonaan, mutta meneekö siinä taas viikko tolkulla, ennen kuin alkaa vaikuttamaan. Mulla ei nyt olisi yhtään aikaa masentua, joulukin tulossa ja kaikkea.

Sivuvaikutukset toki pelottaa myös, pelkästään lääkkeen unohtaminen yhdeltä päivältä aiheuttaa sellaisen masennus- ja ahdistusolotilan, etten ole sellaisesta kärsinyt edes ilman lääkitystä. Myös sydämentykytykset kuuluvat asiaan ja saattavat kestää jopa kolme päivää, kokeiltu on. Toivon todella, että tämä neljännes kerrallaan vähentäminen ei toisi sivuvaikutuksia ainakaan kovin voimakkaina, mutta varaudun pahimpaan.

Unohduksia

Voieivoieivoiei, EI TAAS!

Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa unohtaneensa jotain tärkeää? Milloin se on lääkäriaika, milloin kampaajalle meno. Tai jonkin oleellisen tavaran unohtaminen kotiin, kun sitä vartavasten olisi tarvittu. Yhtä kaikki, asia jolle ei voi enää yhtään mitään ja joka harmittaa ja hävettää ihan vietävästi.

Minun piti aloittaa koiran kanssa kurssi. Piti mennä teoriakerralle muutama viikko sitten, mutta en löytänyt koulutuspaikkaa (että muuten ärsyttää talonnumerot joita ei navigaattorikaan löydä!). Sitten piti mennä ensimmäiselle kurssikerralle viime perjantaina, mutta yllätys yllätys, muistin sen vasta eilen. Että minua suututtaa. Miksi AINA käy näin?!

No, onneksi olin unohtanut maksaa laskunkin.

Järkevää?

Minulla on vakituinen, hyvä työ. Olen ollut täällä jo puolitoista vuotta, jota en olisi ikinä uskonut. Minulla ei ole koulutusta, joten tämä on ihan oikeasti onnenpotku. Minulla on välillä apulaisena merkonomeja ja tradenomeja. Tämä kertonee, että minulla on todella käynyt tuuri kun olen saanut tämän paikan peruskoulupohjalla. Pitäisi olla tyytyväinen, kiitollinen ja arvostaa.

Kuitenkin näin hyvä vakituinen työ tuntuu enemmän vankilalta kuin onnenpotkulta. Aiemmilla työpaikoilla ei ole ollut väliä, niissä ei ole ollut mitään kiinni pitämisen arvoista. Ja se vapauden tunne oli ihana. Jos joku oli ärsyttävä tai sain jonkun paremman idean, pystyin vain lähtemään, eikä koskaan tarvinnut katua. Mitä nyt CV näyttää vähän tökeröltä.

Nyt on kaikki toisin. Eihän tästä työpaikasta ole järkevää lähteä. Perustin kesällä oman yrityksen ja olisi ihana kokeilla siipiään muuttamalla se kokoaikaiseksi. Katsoa ja kokeilla pärjäisikö sillä. Mutta en minä voi, koska jos siitä ei tulekaan mitään, en tule koskaan saamaan vastaavaa työpaikkaa. Olen moneen kertaan meinannut lähteä ovet paukkuen, koska minua on kohdeltu mielestäni epäoikeudenmukaisesti tai olen muuten vain ahdistunut. En ole kuitenkaan lähtenyt, koska eihän se nyt ole järkevää.

Joku voisi ajatella, että tämähän on hyvä juttu, jääpähän kaikki typerät päähänpistot pois. Sitäpaitsi onhan tämä suuri edistys, että minä ajattelen mikä on järkevää ja mikä ei ja kykenen jopa toimimaan sen mukaan.

Mutta onko se hyvä juttu, että joudun jatkuvasti hillitsemään itseäni, nielemään ahdistumiseni ja nöyrtyä? Tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on? Saanko ikinä enää tehdä mitään spontaania vai tuleeko minusta järkevä ja nöyrä aikuinen? Entä jos en halua?

Yhteiskunta ainakin on tyytyväinen, taas yksi ongelmatapaus saatu oravanpyörään, olemaan tuottava ja hyödyllinen.

Tyhmä ja yksinkertainen?

Eräänä päivänä kieriskelin jälleen itsesäälissä ja itkin, ettei mulla varmaan mitään häiriötä ole, olen vain tyhmä ja yksinkertainen. Mieheni lohdutti sanomalla, että "et sinä voi olla tyhmä ja yksinkertainen, tyhmät ja yksinkertaiset eivät kyseenalaista asioita, sinä taas kyseenalaistat ihan kaiken".

Hih, mun rakas.

Pettymyksen- ja kritiikinsietokyky

Eilen työkaveri tuli valittamaan virheestä jonka olin tehnyt. Hän oli minusta aivan kohtuuton, enhän minä tahallani virheitä tee. Niinpä ensimmäinen reaktioni oli, että nyt irtisanon itseni, haen saikkua loppuajaksi ja etsin uuden työn, ihan mitä vain missä ei tarvitse olla tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä.

Nyt olen jo oppinut, ettei siitä seuraa mitään hyvää, joten kykenen hieman paremmin hillitsemään itseni. Mutta hyvin alkanut päivä meni pilalle. Aamupäivällä olin todella aikaansaava ja olin suunnitellut jatkavani samalla linjalla loppupäivän, että saisin purettua tuota työmäärää. Mutta ei, en kyennyt tekemään enää yhtään mitään, raivosin vain pääni sisällä ja surffailin netissä, mistään muusta ei tullut mitään vaikka yritin.

Tajusin, että sen lisäksi että olen huono kestämään pettymyksiä ja kritiikkiä (ja liioittelemaan niitä mielessäni), niin minun on pakko toimia sen eteen välittömästi. Eli en jää itsekseni itkeskelemään, vaan sen sijaan alan hetkeäkään miettimättä tekemään radikaaleja ratkaisuja. Impulssikontrolli pettää, enkä saa tilannetta hallittua muuten. Valitettavasti tämä johtaa usein pahempaan suohon ja lopulta aina kaduttaa, että tein yhtään mitään. Sitten taas jos en toimi, niin muutun toimintakyvyttömäksi ja ahdistun, koska on kokoajan kuitenkin se pakottava tarve toimia. Tahtoo psykoterapiaan. :(

Sittenkin jotain ihan muuta?

Äh, eihän tästä tule nyt yhtään mitään. Nyt on tutkittu ja ihmetelty ja psykiatri jopa pähkäili asiaa neljän muun asiaan perehtyneen psykiatrin kanssa ja lopputulos on, ettei kukaan tiedä vieläkään mikä mulla on. Vaihtoehdot ovat tällä hetkellä epävakaa persoonallisuus, adhd tai muu kehityksellinen häiriö.

Uusin idea oli nyt sitten se, että laitetaan minut kahdeksi viikoksi osastolle tutkittavaksi. Oikeasti, apua. Tammikuussa pitäisi nyt sitten mennä sinne ihmettelemään. En tiedä mitä siellä tehdään tai miten tutkitaan, lääkärin ja psykologin haastatteluja ainakin ja sitten on tarkoitus että näkevät impulssikontrollin hallintaani ja muuta sellaista. Mä en kyllä usko, että olen siellä ollenkaan sellainen kuin normaaliarjessa. No ehkä ne osaavat ottaa sen huomioon.

Lääkityskin otetaan siksi aikaa pois. Nyt alettiin vähentämään Efexoria, joka on kyllä hyvä asia, koska se on ihan hullu lääke, järkyttävät vieroitusoireet jos unohtaa yhtenä päivänä ottaa. Ja siitä huolimatta unohdan n. kerran viikossa ottaa sen, joten on ollut tuskaista sen kanssa. Concerta jää sitten vasta pois ja en mä sillä varmaan mitään teekään, kun ei tarvii olla sitten töissä tai muuten sosiaalinen ja jaksava, voin sitten maata sängyssä kuin lahna ja kiukutella hyvällä omatunnolla, jos pitää tehdä jotain ärsyttävää.

Sounds like a plan.

Sitä paitsi mun blogilla on ihan tyhmä nimi nyt, saakohan sen vaihdettua? Kun add ei ole edes vaihtoehto enää, eikä adhd:stakaan ole takeita. Mä perustan kohta uuden blogin, "epävakaa sekopää".

Neuropsykologiset testit

Kävin neuropsykologisissa testeissä. Oletin niiden menneen huonosti ja palautetapaamisessa olin valmistautunut kuulemaan kuinka mulla on vaikeuksia yhdessä jos toisessakin asiassa. Ne testit kun oli oikeasti kamalat ja tuntui, etten selvinnyt niistä tehtävistä yhtään. Totuus kuitenkin oli, että olen keskitasoa, joissain kohti keskitason ylikin jopa. Asiat jotka sieltä nousivat esiin, oli huolimattomuus ja hutilointi, sekä sanallisen muistin kuormittuminen, jolloin asioita menee ohi. Visuaalinen muisti on kuitenkin hyvä. Mitään neuropsykologisia poikkeavuuksia ei ilmennyt.

Ristiriitaisia tunteita herätti nuo tulokset. Ensin olin pettynyt. Eikö mussa olekaan mitään vikaa? Olen siis ihan normaali, keskinkertainen ja minulla ei pitäisi olla mitään ongelmia. Tämä on pahinta mitä voi kuulla sen jälkeen, kun on juuri havahtunut vuotta aikaisemmin tajuamaan, ettei olekaan tyhmä ja laiska, vaan kaikkeen tähän on syy. Olenko siis sittenkin tyhmä ja laiska?

No, psykologin mukaan en. Se sanoi, että tämä testi todistaa nimenomaan sen, että en ole tyhmä, mulla on vaan ongelmia motivaatiossa, mun on vaikea muistaa asioita kuuntelemalla ja lukemalla, ja mä hutiloin. Sanoi myös mun selkeästi alisuoriutuneen peruskoulussa. Mun keskiarvo oli 6,4 ja kysyin paljonko se olisi näiden tulosten perusteella pitänyt olla ja psykologi oli sitä mieltä, että noin 8.

Mutta se kuitenkin painotti sitä, että ei mua välttämättä saa laitettua mihinkään kategoriaan, kun diagnostiset kriteerit on mitä on, sanoi että 20 vuoden päästä voi olla toisenlaiset kriteerit, mutta näillä mennään nyt.

En tiedä olenko tyytyväinen vai masentunut. Riippunee seuraavasta tapaamisesta, jossa kaikki nämä testitulokset ja haastattelut ym. kootaan yhteen ja mietitään diagnoosia. Syyskuuta odotellessa…